Citymamman seikkailut

Tänään on ensimmäinen virallinen lomapäivä ja pakko sanoa, että olo on aika autuaallinen. Neljä viikkoa hengailua tiedossa ja minulla ei ole juuri mitään valmiiksi suunniteltuna. Se tuntuu nyt luksukselta, vaikka keväällä mietin, että käytänkö lomapäiviä vain kolmen viikon verran, kun ei ole tiedossa mitään tekemistä! En tajua mitä mun päässä liikkui. Ehkä se on vaan niin selkäytimessä, että loma-ajoille pitää olla tekemistä, suunnitelmia ja reissuja. Sellaista se oli silloin, kun mulla oli vielä perhe. Pääsääntöisesti lomasuunnitelmat ja puuhat on mukavia. Kuitenkin jos niitä on liikaa, sitä alkaa odottaa, että loma loppuisi ja pääsisi töihin lepäämään. Koska en asu enää maalla, ei mulla ole ns. pakollisia maatilan kesähommiakaan odottamassa. Niinpä kaupunkiasunto, yhden naisen ja kahden koiran jalkaisin kulkeva miniperhe muodostavat sellaisen yhtälön, että lomasuunnitelmia on vähemmän kuin ikinä tätä ennen.

Ensin mua ahdisti ihan sepenä ja koin, että vaivalla ansaitut lomapäivät menevät hukkaan. Sitten tajusin, että tämä on parasta mitä mulle voi nyt tapahtua. Kerrankin voin elää ilman kalenteria ja herätyskelloa. Kukaan ei odota minulta mitään enkä minä keneltäkään. Sovin vain sen verran asioita, että muistan ne ilman puhelimen muistutusta. Ja jos jotain kivaa tulee vastaan, voin lähteä ex-tempore minne ikinä nenä näyttää. Tämä kaikki on todella omituista, erikoista ja toisaalta koen myös sellaisen uutuudenviehätyksen herättämää kiinnostusta.

Viime perjantaina tuntui, ettei töppöset osu maahan kun kellokorttimasiina hihkaisi, että ”mene lomalle nyt siitä!”. Käskystä upotin napit korviin, laitoin radion päälle ja olin lomafiiliksessä ennen kuin ulko-ovi sulkeutui takanani. Kävin ystävän kanssa kaupassa ja ostin tuokkosellisen mansikoita. Se kuuluu lomanaloitusperinteeseen samalla tavoin kuin pullo skumppaa.

Toinen ystäväni tuli viettämään kanssani viikonloppua. Perjantai-ilta vierähti perinteiden merkeissä ja oikeastaan vasta lauantaina tajusin kuinka väsynyt olin. Pitkä työrupeama, toistuvat sairastelut ja arki-elämän kiireet on ottaneet veronsa vaikka en ole sitä erityisemmin tuntenut tätä ennen. On vaan ollut tosi paljon kaikkea kivaa tekemistä ja tapahtumia, että patterien lataaminen on jäänyt taka-alalle. No, nyt siihen on aikaa koko ruhtinaallinen kuukausi. Kun elokuu koittaa olen todennäköisesti jälleen täyteen latautunut Duracel.

Päätimme ystäväni kanssa viettää viikonlopun ihan vain kotosalla ja tekemättä oikeastaan yhtään mitään kummallista saunomista, herkuttelua ja leffan katselua lukuun ottamatta. Niinpä lauantai meni ihanan, nautinnollisen velttona sängyn- /sohvanpohjalla ja sunnuntaina tuntui hyvältä herätä levänneenä. Valmistin meille pientä aamupalaa, jonka nautimme kuistilla. Se tuntui hyvälle ja kaunis aamu häikäisi valonsäteillään. Vaan aamusaunaa ei voita mikään. Saunominen kuitenkin venähti ja seuraava hemmottelija kurvasi pihaan, kun vielä rallattelin suihkussa. Eräs tyttö kävi kotikäyntinä tekemässä meille ripsien pidennykset. Mulla ei ole ikinä ollut sellaisia ja nyt minusta tuntuu siltä, että mun on pidettävä silmät tosi suurellaan auki koko ajan. Eli mollotan kuin pöllö. Illalla mun hemmottelu jatkui, kun kolmas ystäväni toi tullessaan tyttärensä leipomia suklaamuffineja ja sain vielä tassuhierontaa kaupan päälle.

Illalla kävin pikaisesti sanomassa mummolle sairaalaan hyvää yötä. Hän käytti paljon voimiaan siihen, että katsoi minuun ja hymyili. Mummo oli hämmentyneen, väsyneen näköinen. Silitin hänen jalkojaan. Kerroin millainen ilma ulkona oli ja että sain kaverilta kyydin, jotta pääsin tervehtimään häntä. Kerroin, että jatkamme matkaa koirapuistoon, jotta tytöt pääsevät leikkimään. Lähtiessä vannotin mummoa, ettei karkaa mihinkään. Hän lupasi pysyä paikallaan. Hymyilimme ja toivotimme hyvää yötä. Oven raossa käännyin vielä katsomaan. Mummo katsoi perääni vakava ilme kasvoillaan ja vilkutti ihan pienesti kädellään yrittäen hymyillä hieman. Itku puristi rintaani. Kävin siellä lauantainakin, mutta hänen vointinsa on heikentynyt ja uskon, että läheisten läsnäolosta ja rakkaudesta saa voimaa. Koko lähipiiri käy mummon luona paljon. Rakkauden määrästä huolimatta hän on tänään huonommassa kunnossa kuin koskaan tätä ennen. No, mummo on sitkeä. Luotan siihen ja huomenna menemme vanhempieni kanssa jälleen katsomaan pientä punatukkaista sisupussiamme.

Tänään nukuin puoli kymmeneen saakka ja venyttelin seuraavan puoli tuntia kuin kissa uuninpankolla. Aamutakki päällä ja villasukat jalassa, ilmavan kampauksen somistamana napsautin teeveden kiehumaan. Hetkeä myöhemmin starttasin mopon käyntiin inkivääriteen ja mustikkarahkan voimalla. Hieman myöhemmin lähdin koirapuistoon istuskelemaan ja tytöt leikkivät taas sielunsa kyllyydestä. Iina sai uuden ystävän ja se oli aika suloista katseltavaa. Neitonen on nimittäin hieman kömpelö ja sen seurauksena uusi ystävä lensi täyden voltin Iinan selän yli maahan. Hetken tuon ystävän silmät pyörähti kuin pajatso, mutta sitten taas leikki jatkui. Iltapäivällä jouduin henkiseen tulikokeeseen. Katsoin ystäväni tytön kanssa elokuvan nimeltä Hachiko. Puolitoista tuntia kävin armotonta kamppailua hysteeristä itkukohtausta vastaan. Kyyneleet puhdistaa, mutta ne ovat nyt kiellettyjen listalla huomiseen asti räpsyripisistäni johtuen. En halua, että minulle tulee viikset irtoripsien valuessa ylähuulen päälle, lopulta liimautuen siihen. Riittää, että tässä kodissa kahdella kolmesta jäsenestä on karvainen naama. Paria pärskäytystä lukuun ottamatta selvisin leffasta hyvin.

Illan olen käyttänyt syömiseen, kuten viime viikonlopunkin. Silloin päädyimme viettämään ystäväni kanssa laatuaikaa kokkailun parissa. Tiedäthän kauniin ajatuksen yhteisestä puuhastelusta hellan äärellä. Kyseinen hetki oli todellisuudessa kaoottinen. Me kaksi gourmet-kokkia päästimme sisäisen sisäfilepihvimme vapaaksi ja lopputulos oli sen näköinen. Kuljimme pienessä keittiössäni sulavasti yhteisin askelin kuin majakka ja perävaunu, mutta sitten…. Jääkaapissa oli paperinyytti, jossa oli…kala. Me päätimme valmistaa yhdessä savulohta. Koska lukaalini on kartanon sijasta luhtitalokaksio, oli savustaminen mahdollista ainoastaan sellaisessa pussukassa. Ja minulla oli sellainen pussukka. Siitäpä se lysti sitten alkoikin. Oletko koskaan katsonut miltä se näyttää kun kaksi naista käy projektiin mistä kummallakaan ei ole aavistustakaan? Se on ihan kamalaa. Uuni oli jo lämmin, kun veivasimme niitä lohipaloja pussiin ja pois, pussiin ja pois… Ystäväni hoki, että ”laita se kala pussiin, eikun pois, eikun toisinpäin, eikun vielä kerran, eikun lämmitetään pussi ensin 250 asteessa kalalla, ilman tai molemmilla tavoilla…eikun…” Kuuliaisena tyttönä retuutin sitä kalaparkaa sinne tänne tiskipöytää ja hellaa, kunnes yhtään ajattelematta lykkäsin pelkän pussin uuniin kuumenemaan. Samantien tajusimme mitä tapahtui. Ensin piti loikkia hetki jalat ristissä auttaakseni lantionpohjanlihaksia selviytymään tehtävästään ja sitten älyn riemuvoittona otin kuumentuneen pussin paljain käsin uunista. Pussi oli todellakin alkanut savustua, haju ei jättänyt asiaa epäselväksi. Ja jälleen kerran…tungin kalapalat pussiin ja sitten koko setin uuniin. Onneksi ruokailessa olimme jo rauhoittuneet siitä kaaoksesta sen verran, että tajusimme syödä sen lohen eikä sitä pussia.

Siitä tulikin mieleen. On pieni ihme, että kokoiseeni homo sapiensiin voi sulloa niin paljon sapuskaa, kuin tänään olen itseeni upottanut. Muistutan potkupalloa ja koen siitä jotain kummallista mielihyvää. Onneksi tämä päiväkirja on tältä päivää valmis ja voin lähteä tsekkaamaan onko mulla jäänyt vielä jotain syömättä. Ja jos ei muuta löydy, niin voin nuolla sitä savustuspussia.