Kirjoitukseni on nyt raskas. Raskaampi kuin koskaan ennen.
Kuukausi sitten luulin kesäloman loppumisen myötä jääväni kotisohvalle köllöttelemään. Tosin kävi. Elokuun olin lähes kokonaan poissa, koska majailin ystäväni luona. Kävin sieltä töissä eli pyörähdin kotona vain muutaman kerran pesemässä pyykkiä, hakemassa vaihtovaatteita ja katsomassa saapuneen postin. Elokuu on tuonut tullessaan muutoksen tuulia. Rakas mummo taisteli alati heikentyvin voimin sairaalassa, kunnes Taivaan Isä otti kädestä. Kummisetäkin muutti taivaaseen varoittamatta ja kyseinen ystäväperheeni lähti syksyksi ulkomaille. Minä muutin koirien kanssa takaisin kotiin.
Läheisten kuolemat ovat pysäyttäneet väkisin ja pakottaneet miettimään elämän rajallisuutta. Sitä kuinka hetkessä meistä kuka tahansa voi lähteä viimeiselle matkalle. Kohtalon oikku oli sekin, että perhepiiri tiesi mummon kuolevan. Saattohoidimme häntä loppuun asti ja jo pitkään pelkäsimme hänen poismenoa. Mutta mitä ihmettä sitten tapahtui? Kesken mummoon liittyvän suruprosessin kummisetäni kuoli äkillisesti yhtenä kauniina loppukesän aamuna lenkkipolulle. Koko lähisuvun pakka meni sekaisin. Kaikki olivat peloissaan ja huolissaan, näinkö äkisti elämä voi päättyä?
Mummon viimeinen viikko oli erityisen raskas. Meitä oli sekalainen seurakunta sukulaisia, jotka valvoimme mummon vieressä niin paljon kuin pystyimme ja suinkin jaksoimme. Viimeiset päivät kuluivat naurun ja itkun, epätoivon ja toivon velloessa. Vaihdoimme kuulumisia keskenämme, soitimme musiikkia, muistelimme menneitä, juoksutimme hoitajia ja pappia. Mummon lempparikoira kävi jättämässä viimeisen tervehdyksensä ja perhepiiri alkoi lopulta rukoilla, että mummo pääsisi pois. On sanoinkuvaamattoman rankkaa katsoa, kun syöpä syö rakkaan ihmisen elävältä. Perjantai-iltana minun voimani loppuivat. Mun oli pakko lähteä sairaalasta pois. Kun pääsin kotiin, aloin täristä. Ensin jaloista ja sitten joka puolelta. En pystynyt liikkumaan. Mieli oli jo niin väsynyt ja vähäinen uni lisärasitteena saivat aikaa fyysisen reaktion. Sellaista en ole aiemmin kokenut. Kun lauantai-aamuna viesti mummon kuolemasta tuli, suru valtasi sydämmen ja mielen uudella tavalla.
Saattaessani kummisedän viimeiselle matkalle ja ottaessani vastaan mummoon kuoleman, en tuntenut myöhemmin päivällä mitään. En mitään. Päinvastoin. Aloin hilpeänä odottamaan, että josko pääsisin lähtemään illanviettoon. Pääsinhän minä ja sitä sitten jatkuikin aamuun asti. Sunnuntai meni makoillessa ja illan tullen sydämmeni alkoi pikku hiljaa tukehtua tuskasta. En saanut unta ja viime päivien tapahtumat pyörivät karusellin lailla mielessäni. Maanantai-aamuna tohtorin kirjoittaessa sairaslomaa tajusin kuinka totaalisen lopussa olin. Suru oli hiipinyt kuin varjo salaa takaapäin ja yhdellä ahneella hotkaisulla ahmaisi minut kitaansa. Lauantaina hävinneet tunteet palasivat uudenlaisina.
Aloin tuntea puhdasta tuskaa. Repivää ja rajua, kaiken raatelevaa tuskaa, joka ei jättänyt sekunniksikaan rauhaan. Silmissäni vilisti perheeni kyyneleistä kostuneet silmät, mummon tuskasta vääntyneet kasvot, kummitätini raskaasta taakasta lyyhistyneet hartiat. Nauravasta perheestäni oli tullut vakava, hiljainen. Tunsin ahdistusta läheisten menetyksistä, perheen ja kummitädin sekä serkkujeni sydänten taakasta, mummon kivuliaista viimeisistä hetkistä, omista menneistä virheistäni ja vääristä valinnoista.
Kipu on myös hyvä asia. Ihan kuten rakkauskin. Mummo rakasti aina kaikkia ja kivuistaan huolimatta hän hymyili vielä siinä vaiheessa, kun voimat eivät riittäneet enää muuhun kuin silmien aukipitämiseen. Mummo sanoi loppuun asti, että kaikki on ihan hyvin. Hän tiesi lähtevänsä, mutta hän oli rauhallinen ja rakkaus meitä läheisiä kohtaan hehkui hänestä. Niin. Sitten minä sen päätin. Pysähdyin ja seisoin henkisesti täysin alasti katsoen menneisyyteen, tähän hetkeen ja tulevaisuuteen. Tunsin hämmennystä, pelkoa, surua, yksinäisyyttä ja epäuskoa. Tunsin myös toivoa, rohkeutta, rakkautta ja kaiken myllerryksen keskellä mielenrauhaa.
Polvet tutisten päätin muuttaa elämääni toisenlaiseksi ja ryhtyä siihen ”kaikki tai ei mitään” lupauksella. Ja tällä kertaa tein sen lupauksen itselleni ja itseäni varten. Siinä seisoessani aloin asia kerrallaan tehdä valintoja, ratkaisuja, joista kaikki ei olleet helppoja. Osa oli omaan toimintaani liittyviä asioita. Tungettuani ne menneisyyden mokailuarkuun kävelin vapaaehtoisesti kylpyyn nimeltä Häpeä. Minulla on paljon korjattavaa. Olen satuttanut montaa ihmistä vaikka tarkoitukseni ei ole ollut sellainen. En minä kenellekään pahaa halua vaikka olen hölmö ollutkin. Kyynelsilmin hyvästelin joitakin asioita menneestä. Se ei todellakaan ollut helppoa, mutta tiedän tehneeni oikein. Olen painanut nenäni kohti varpaita ja siellä sen aion tiettyjen asioiden osalta pitää. Toisaalta aion opetella myös arvostamaan paremmin itseäni, kiskomaan ruotoni suoraksi ja toteamaan, että mulla on paljon annettavaa toisille ihmisille eikä mun tarvi enää hävetä mitään.
Ja nyt pitää kyllä todeta, että elämäni eilisiin päiviin liittyy paljon enemmän kivaa, ainutlaatuista ja ehdottoman arvokasta ja kiinnipidettävää kuin kökkökakkajuttuja. Että ei tämä homma nyt mitään synkistelyä kokonaan ole vaikka välillä itkutan ja pärskin pitkään ja huolella ja istun henkilökohtaisessa Häpeäkylvyssä pesusieni kädessäni.
Pienin askelin, päivä ja välillä tunti kerrallaan astelen siis uudella polullani. Välillä yksinäisyys ja ikävä joidenkin asioiden suhteen jyrsii rintaani. Silti tunnen mielihyvää rohkeudestani tehdä valintoja, jotka lisäävät hyvinvointiani ja toivottavasti läheistenikin. Elämässäni on silti myös menneisyydestä jotain sellaista, jonka haluan korjata.
Nyt kuitenkin loikin kuin gaselli jäykillä reisillä elämänpolullani ja huudan, että täältä tullaan Uusi Huomiseni!
Mummo ja kummisetä ja setä ja eno ja papat ja kaikki rakkaat karvaiset ystäväni. Tavataan me sitten myöhemmin, aikaisintaan ehkä sadan vuoden päästä. Mulla on vielä paljon muuta puuhaa. <3