Citymamman seikkailut

En ole muistanut, että lomailu on näin kivaa. Se, että heitin kalenterilla vesilintua, on tuonut tullessaan sekä vapauden että pieniä päälekkäisyyksiä sovituissa asioissa, kun laho pääni ei ole muistanut kaikkea. Lomaa on jäljellä enää alle puolet ja se kauhistuttaa mua. Olen juuri päässyt niin mukavasti sen nautinnollisen fiiliksen tuntuun, kun saan olla vähän hunningolla. Kello on  ties kuinka paljon ja makoilen edelleen sängyssä uskollisten ystävieni; Ilonan, Iinan, kännykän ja läppärin kanssa.

Yksi ihana vaihe heräämisessä on se unen ja valveen rajamaasto, kun ei ole vielä oikein kumpaakaan. Reilu viikko sitten sunnuntai-aamuna tuolla hetkellä kuononi alkoi venyä suupielistä leveämmälle ja leveämmälle paljastaen lopulta koko purukaluston. Silmät olivat vielä kiinni, koska uni ja valve kävivät edelleen neuvottelua kumpi voittaa tällä kertaa. Mutta, mutta… Mieleni oli kirkas kuin kristallikruunu. Muistin edellisen yön hetkiä, kun päädyin laulamaan Singstaria ystäväni syntymäpäivillä. Kun minä tartun mikkiin, se on oikeasti lähes pelottavaa. Silloin linnut tippuvat puista, kukat kuihtuvat, ihmiset hakeutuvat terapiaan ja itseänikin itkettää valtavan paljon, kun korviin sattuu. Mutta jostakin kummallisesta, universaalista ja alkukantaisesta syystä mulle tulee säännöllisen epäsäännöllisesti tarve raspata äänihuuliani. Olin vannonut itselleni kaksi asiaa ennen bileisiin lähtemistä. ”Tänään Santukka ei juo sidua vahvempaa eikä Todellakaan laula” Ensimmäinen toteutui, paria maistiaista lukuun ottamatta. Tällä kertaa kekkerit olivat kannaltani siitä erikoiset, että mennessäni tunsin sieltä vain itse juhlakalun. Lähtiessä tunsin pari muutakin. Juhlat olivat kauniissa paikassa, ilma oli lämmin ja ihmiset mukavia, joten porukkaan oli helppo mennä.

Seuraavasta viikosta puolet vierähti lomamatkalla Turussa. Menin sinne ystäväperheen mukana. Lähdimme reissuun keskiviikkona ja palasin sunnuntaina koirien kanssa yksinäni takaisin toisten jatkaessa lomailuaan. Majoituimme heidän tutun kautta saatuun asuntoon, joka sijaitsi vanhalla puutaloalueella keskustassa. Asunto oli vanhan, ehkä 30-40-luvulla rakennetun puisen ”rivitalon” päätyhuoneisto. Se oli ajan patinoima myös sisältä ja juuri kaikesta yksinkertaisuudestaan johtuen silmissäni varsin romanttinen. Muutaman kerran laitoin kynttilöitä palamaan ja mietin kuinka kauniisti niiden liekit tanssivat puuhellan pintaan heijastellen, niiden tuoksu huumasi minut ja kuinka ne aidoilla pikkuliekeillään herättivät eloon jotakin vanhaa ja viehättävää, yltiöromanttista tunnelmaa. Koska olen ikuinen rakkauden kerjäläinen, ympäristö sopi minulle erityisen hyvin.

Turussa oli muutenkin kaikenlaista kivaa. Oli virkistävää olla välillä kaukana kotikulmilta. Kävimme markkinoilla, shoppailemassa, Turunlinnassa ja tutustumassa koirien kanssa myös paikalliseen koirapuistoon. Lisäksi löysin sattumalta pienen ja aivan hurmaavan, vanhan konditorian, josta eräänä aamuna haimme leipää ja makeaa aamupalalle. Konditorian ja asunnon välillä oli myös pieni putiikki, joka oli ollut siinä jo 40 vuotta. Myyjät olivat iloisia, avuliaita ja kertoivat tarinoita innoissaan, kun kerroin olevani turistina ohikulkumatkalla. Putiikissa myytiin kukkia, käsitöitä, koriste-esineitä, kynttilöitä sekä itsevalmistettua suklaata, jota oli useita eri makuja. Liikkeessä oli kukkien, suklaan ja kynttilöiden tuoksujen sekoitus, joka tempaisi mukaansa omaan kauniiseen ja herkkään tunnelmaan. Matkailua avarsi myös koirien kanssa tekemäni kävelylenkit. Minulla oli aikaa käydä kiertelemässä lähikortteleita ja tutkia seutua eri tavalla kuin siirtymällä paikasta A paikkaan B, koska kävelyni oli päämäärätöntä ilman ajallistakaan painetta.

Matkaan liittyen yksi mieleenjäävimpiä asioita oli myös junamatkat. Prinsessani matkustivat junassa ensimmäistä kertaa ja olin niistä todella ylpeä, koska ne toimivat kuin konkarit konsanaan. Menomatkalla lemmikkivaunuun osui vanhempi nainen koiranpentunsa kanssa sekä nuori tyttö kissansa kanssa. Tulomatkalla kanssani matkusti tyttö hieman äreän koiraherran kanssa, joka vahti omaa paikkaansa kulmat kurtussa ja nuori nainen, joka saapui vaunuun kuvankauniin ja hyperaktiivisen mäyräkoiransa kanssa. Meillä oli hulvattoman hauskaa. Itse kukin kertoi jotain elämästään sekä siitä mistä oli tulossa ja minne menossa. Omasimme yhteisen huumorin ja leikittelimme koko matkan niin, että junakuulutuksen muistuttaessa saapumisesta määränpäähän olimme suorastaan hämmästyneitä. Voiko 3,5 tuntia mennä ohikiitävässä hetkessä. Nauraen vilkuttelimme toisillemme, kun tiemme erkanivat ja jokainen lähti jatkamaan omia polkujaan pitkin.

Palaan kuitenkin siihen menomatkan naiseen.. Juna saapui ajallaan ja ihmiset alkoivat liikkua junan vierellä etsien omaa vaunua. Mainitsemani nainen kysyi vaunua numero kuusi. Hänellä oli kassissa pieni koiranpentu, joten junapaikka oli lemmikkivaunussa kuten meilläkin. Niinpä menimme sinne yhtämatkaa. Hyttiin päästyämme huomasimme iloksemme, että se oli tilava ja meidän ja naisen lisäksi siellä oli ainoastaan nuori tyttö kissansa kanssa. Pohdimme mitkä paikat oli kullekin varattu, mutta hyvin pian tulimme siihen tulokseen, että oli ihan sama miten istumme, koska tilaa oli yllinkyllin.

Nainen istahti ikkunan viereen koiransa kanssa. Pentu oli toffeenruskea untuvikko ja sillä oli muutama kaunis valkoinen merkki. Juna alkoi liukua eteenpäin toivottaen matkustajat tervetulleeksi kiskojen pitäessä tuttua kolinaa ja matka oli valmis alkamaan. Ilona ja Iina katselivat uteliaina ympärilleen ja nainen katsoi minua silmiin ja hymyili. Hänellä oli vaaleat, jo jonkin verran harmaantuneet pitkät hiukset löysähköllä ponihännällä sekä silmiin pistävän kauniit silmät ja hymy. Nainen nauroi paljon ja se oli hersyvää, sellaista pikkutyttömäistä. Pian kävimme juttelemaan ja ennen kuin huomasinkaan puhuimme varsin syvällisiä elämänasioita. Aiemmin naista tervehtiessäni en ollut osannut aavistaakaan kuinka paljon hän tulee antamaan minulle matkan aikana.

Hänellä oli katkennut vesisuoni päästä 12 vuotta sitten ja sen ympäriltä hän kertoi sellaisen rakkaustarinan, joka saa ihoni edellelleen kylmille väreille ja silmäni kostumaan. Hän meni nuorena naimisiin. Mies oli ilkeä, välinpitämätön ja uskoton. Nainen silti pysyi liitossa ja heille syntyi lapsiakin. Hän oli onneton, mutta ei osannut lähteä suhteesta, koska oli jo vuosien väsyttämä ja voimaton. Sitten tapahtui jotain erikoista. Eräänä iltana hän päätti lähteä tanssimaan. Nainen kertoi, että jostain syystä hänelle tuli pakottava tarve mennä paikalliseen ravintolaan. Sinne päästyään melko pian häntä vastaan käveli mies ja heidän katseensa kohtasivat. Se oli siinä. Kumpikin oli tiennyt, että tässä se on. Minun rakkaani, toinen puolikkaani, kotini. Muutamassa kuukaudessa nainen oli eronnut miehestään ja samana päivänä kun vanha mies muutti pois, tämä elämän rakkaus muutti hänen luokse.

Vuodet vierivät ja nainen sai sairaskohtauksen. Sen seurauksena hän menetti muistin, puhe- ja liikuntakyvyn. Vietettyään kuukausia sairaalassa, lääkärit olivat kertoneet hänen miehelleen, ettei nainen tule koskaan toipumaan toimintakykyiseksi vaan tarvitsemaan laitosasumisen kaltaista tukea aina. Mies oli eri mieltä. Mies katkaisi hoitosuhteen sairaalaan, vei vaimonsa kotiin ja jäi hoitamaan tätä. Joka ikinen päivä ja kuulemma joskus kaksikin kertaa päivässä mies alkoi viedä naista erilaisiin paikkoihin ja näytti valokuvia, liikutteli hänen jäseniään, nosti tuetusti pystyyn. Mies puhui, puhui ja puhui. Ja niin siinä kävi, että pikku hiljaa, kovan työn tuloksena nainen alkoi kuntoutua ja sai toimintakykynsä takaisin. Tänä päivänä hän kävelee, puhuu ja muistaa asioita paljon pidempään. Hän on rakentanut muistinsa tueksi muutamia tapoja ja varmistuksia, joiden avulla arkielämä sujuu hyvin. Naisen kuntoutumisesta meni joitakin vuosia, kun mies sairastui leukemiaan. Oli naisen vuoro hoitaa puolisoaan ja hän teki sen rakkaudella. Sairaus kuitenkin uuvutti ja otti miehen mukaansa taivasmatkalle. Vuosi sitten nainen hautasi puolisonsa ja on jatkanut matkaa yksin.

Kertoessaan tuota kaikkea kiinnitin huomiota siihen, että nainen hymyili lähes koko ajan. Keskustelun lopussa ymmärsin miksi ja hän kertoikin sen. Nainen piti itseään onnekkaana siitä miten rikkaan elämän ja kuinka paljon rakkautta hän on saanut. Hänen silmänsä tuikkivat niin kauniisti, koska hän oli edelleen rakastunut. Hänen silmänsä paljastivat sen rakkauden määrän Vaikka hän oli joutunut hyvästelemään puolisonsa kuoleman edessä, rakkaus eli edelleen vahvana. Nainen ja hänen tarinansa teki minuun lähtemättömän vaikutuksen ja olen miettinyt häntä paljon. Olen kiitollinen, että sain tavata tuon naisen. Hän kietoi minut entistä vahvemmin rakkaudenviitan suojaan muistutten, että aito rakkaus on elämän ydin ja suurin voima.

Myöhemmin keskustelin ystäväni lapsen kanssa, joka oli vaunussa kuullut naisen tarinan. Tyttö kuvasi tarinaa toteamalla, että nainen ja hänen miehensä olivat kuin Rose ja Jack Titanicista. Mietin asiaa. Kyllä, tyttö oli oikeassa. Paremmin ei voisi naisen tarinaa kuvata. Kaikenpäälle nainen on Rosen näköinen. Voin kuvitella hänen olleen sitä nuorena naisena sekä tulevaisuudessa, kun vuodet vielä kuljettavat häntä eteenpäin.

Rose ja Jack. Nainen ja hänen miehensä. Rakkaustarinoita kaikessa kauneudessa ja kivussaan, sen löytämisestä ja toisesta luopumisesta kuoleman edessä rakkauden jäädessä elämään kaikessa voimassaan.

Seuraava kappale olkoon omistettu naiselle junassa ja hänen miehelleen.

http://www.youtube.com/watch?v=PKS5DwSC0fo