Tänään on näppäimistön hierominen käynyt suorastaan työstä. Päivän mittaan ajatuksiin rantautui monta asiaa mitä päätin pohtia ja rustata tuotokseni tänne. Mietin kaikkia ihmisiä ja eri kansoja tässä maailmassa, sielujen yksinäisyyttä, väkivaltaa (olen ollut tänään positiivisuuden kukkanen) sekä ystäväni ehdotusta, että kirjoittaisin kasvihuoneilmiöstä (hauskuus loppuu tähän). Vanhemmat palasivat Kanarialta, joka sai minut pohtimaan eroahdistusta (ei koske minua, pikkusiskolla on vähän sellaista…)
Mun piti siis kirjoittaa koko ihmiskuntaa koskettavista aiheista. Sitten päätin vaihtaa aiheen siskon sporttispurttiin. Sen jälkeen päätin vaihtaa aiheen eroahdistukseen. Sekasorron keskellä hiustupsuni alla välähti lamppu. Suuni alkoi nassuttaa tyhjää ja sormet haparoivat kohti lompakkoa. Mun oli pakko saada mutakakku. 1000 kcal (ei ole edes vitsi, 2/3 kakusta syöty) myöhemmin päätin vaihtaa aiheeksi riippuvuuteni mutakakkuun. Nyt istun kosteasta suklaakakusta turvonneena keittiön pöydän äärellä ja mietin, että täytyykö mun tosiaan kirjoittaa jokaisesta aiheesta vai pistänkö läppärin kiinni. No, jälkimmäinen ei ole vaihtoehto, koska olen naimisissa tietokoneeni kanssa. Lohdutan itseäni sillä, että ostin kaupasta mutakakun ohessa Fitness-patukoita. Oman elämäni hektisistä asioista johtuen päädyn siihen ratkaisuun, että jätän ihmiskunnan piehtaroimaan ongelmissaan ja keskityn oman tarjottimeni antimiin.
Kun tuijotan vieressäni lojuvaa, mutakakulla vuorattua teelautasta, haluan ehdottomasti kirjoittaa ensimmäiseksi mudismista eli mutakakkuriippuvuudesta. Olen kärsinyt siitä jo kauan, ehkä vuosia. Tai itse asiassa mulla on mutakakkuun viha-rakkaussuhde. Joskus aikanaan se oli minulla aika voimakkaana, mutta sitten sain sen hallintaan. Viime vuosina en ole repsahtanut kuin muutamia yksittäisiä kertoja. Joitakin kuukausia sitten mudismini pääsi valloilleen kuin lehmä kesälaitumelle. Söin seitsemän mutakakkua kahden viikon aikana. Kun päähäni jysähtää sana mutakakku, se on ainoa sana minkä pystyn muodostamaan siihen saakka, kunnes ensimmäinen pala kosteaa unelmaa sulaa suuhuni. Kun olen nassuttanut riittävästi herkkuani, en voi sietää sitä silmissäni. Siihen asti, kunnes makeanhimo jälleen taluttaa minut kaupan pakastealtaalle.
Viha-rakkaussuhteestani siirryn aasinsiltana eroahdistukseen, joka on suorastaan muoti-ilmiö perhepiirissäni. Se on meillä yhtä tavallista kuin kaurapuuro lapsiperheiden aamupalapöydässä. Minä ja pikkusisko ollaan pikkuhiljaa irtautumassa rintaruokinnasta ja vanhemat tykkäisi edelleen pukea meitä potkuhousuihin. Pientä haastetta tulee kuitenkin siitä, ettei meille löydy sopivan kokoisia potkareita lastenosastolta. On uskomatonta, että meidän perheeseen on koskaan eksynyt muita ihmisiä kuin äidin ja isän rakkaudenluomuksia. Sisko on ollut naimisissa ikuisuuden ja vastapainoksi minä olen vienyt kotiin näytille muutamankin kumppanikandidaatin.
Äiti ja isä…Majakka ja perävaunu. Toimii jopa pankkiautomaatilla. Ei ole vaikea arvata suostuuko toinen jäämään yksin autoon ja suostuuko toinen menemään yksin automaatille. Ei varmasti. Niiden eroahdistus on kokoa XXXL. Ne on olleet yhdessä arviolta noin sata vuotta. He käyttää samoja silmälaseja ja saavat eroahdistukseen sopivia hengitysoireita, jos ajautuvat toisistaan viittä metriä kauemmas.
Koska omppu ei kauas puusta putoa, siskoni miehensä kanssa on osoittanut jo kauan sitten samanlaista oirehdintaa. He ovat yksinkertaisen imelästi lääpällään toisiinsa ja luulen, että siinä missä isäni nipistelee ohikulkiessaan äitiä takapuolesta, tekee vävy samaa vaimolleen. Olen tässä asiassa se, jonka kohdalla poikkeus vahvistaa säännön. En ole vienyt kotiin vielä yhtään kandidaattia, jolla olisi ollut rohkeutta lähestyä pakaralihastani hipelöimään vanhempieni valvovan silmän alla. Geenihypyn ansiosta huomaan kuitenkin, että poikani ropistelee surutta morsiamensa pyrstöä ja niin ronskisti joskus, että mulle tulee tarve kokeilla ajankuluksi punaisen eri sävyjä navan ja päälakeni välillä. Söpöä on kuitenkin se, että poika ja miniäni ovat perheen tuoreimmat majakka ja perävaunu.
Tuo vanhemmilta peritty liisterimäinen riippuvuus toisistamme on periytynyt meille, heidän rakkaudenhedelmilleen. Joka kerta, kun vanhemmat ovat matkalla, sairastamme siskon kanssa kilpaa. Vaikka muualla elämässä olemme itsenäisiä naisia (uskoo ken tahtoo…), astuessamme sisään vanhempien kotiovesta taannumme vastasyntyneen tasolle. Mikäli vanhemmat eivät jostain syystä vastaa puhelimeen välittömästi silloin kuin haluamme, on maailmankirjat sekaisin. Soittelemme hätäkeskukseen, teemme katoamisilmoituksia sekä lastensuojeluun ilmiantoja siitä, että meidät on hylätty.
Eroahdistuksemme ei rajoitu vain ihmisiin vain myös koiriimme. Pärpätteihin, joita perheessä vipeltää yhteensä viisi kappaletta. Jos HE jäävät yksin, silloin pureskellaan satunnaisesti valittuja tavaroita, varastetaan ruokia, tuunataan kotia ihmistyttöjen tarralapuilla tai päästetään pisu matolle. Jos rehellisiä ollaan, näitä asioita uskollisimmin toteuttaa minun prinsessani.
Olenko kertonut, että siskoni ravaa Elixian juoksumatolla kilpaa kanssani? Menemme mielellämme yhdessä jumppaan ja salilla kuljemme verenperintömme ohjaamana kuin majakka ja perävaunu. Siskoni kävi eilen yksin salilla. Tänään hän kertoi sankari tarinan siitä kuinka oli käynyt turvottamassa hauiksiaan jossakin vempeleessä ja toisessa pullistamassa pyllynposkia. Tunsin kuinka hikikarpalot kohosivat otsalleni ja kyyneleet tipahtelivat lattialle kuin vesi-ilmapallot. Pikkusiskoni, Nolli Polli Palleroiseni on itsenäistymässä. Niin haikeaa! Sitten tuli helpotus. Kun hän oli kaulinnut itseään aikansa erilaisissa telineissä vääntelehtien, hän lähti suihkuun. Viimeisten saippuapyörteiden hypätessä viemärin uumeniin, siskoni alkoi rääkyä kuin Iina lenkillä. Sen sijaan, että hän olisi sulkenut suihkun, hän väänsi sen jääkylmälle. Sen siitä saa, kun menee salille ilman isosiskoa.
Tämä päivä on ollut sekametelisoppa. Onneksi huomenna kaikki on taas järjestyksessä. Vanhemmat ovat kotiutuneet ja normaali puhelurinki soitetaan kaikkien meikäläisten kesken. Todennäköisesti pariin kertaan. Siskon kanssa menemme jumpalle. En malta odottaa, kun hän jälleen kaartaa maatiekiitäjällään kahva edellä pihaani. Auto pomppii paikallaan, kun rakas ponnaripää Nolli Polli Palleroinen luukuttaa rokkia minua odotellessaan. Huomenna toteutan hänen toiveensa. Hän haluaa minun esittelevän sellaisia kuntoilulaitteita missä ei tule hiki. Ajattelin esitellä solariumin. Siellä kinkku tirisee ja tulee lämmin, mutta ei hiki.