Lomani on loppusuoralla. Neljä viikkoa on mennyt hetkessä kuin tuulenhenkäys kasvoilla ja arki odottaa tulevana maanantaina. Niinpä nyt on lomainventaarion aika. Ensin pitää todeta, että odotan töiden alkamista. Lomalla on kivaa, mutta pidän myös arkirutiineista. On mukavaa natista työviikoista viikonloppua odottaen. Se kuuluu asiaan ja on suorastaan, melkein mukavuustekijä.
Viimeisen kahden viikon aikana olen viettänyt paljon aikaa ystävieni kanssa. Viime viikolla luonani oli vanha ystäväni, jonka kanssa olimme tavanneet viimeksi viisi vuotta sitten! Vuodet ovat vierineet elämän aallokossa ja monta kertaa suunnittelemamme tapaamiset ovat siirtyneet kerta toisensa jälkeen. Nyt vietimme kuitenkin neljä päivää yhdessä ja olen niistä tosi onnellinen. Saunoimme, herkuttelimme, kävimme vähän ostoksilla, nauroimme, vähän itkuttelimme ja vielä kerran nauroimme. Söimme yhdessä aamiaista ja päivällistä kuistilla kuulumisia vaihtaen.
Yhtenä iltana kävimme katsomassa stand uppia kahden muun ystäväni kanssa. Show järjestettiin Juurikkasaaressa, joka on Päijänteen rannassa oleva kartano, sellainen pitopalvelupaikka. Siellä vietetään paljon juhlia ja pidetään erilaisia konsertteja sekä tapahtumia. Paikka on kaunis ja romanttinen. Tuona iltana paikalla oli pajon ihmisiä ja tunnelma hilpeä. Koomikot naurattivat yleisöä ja aika kului kuin huomaamatta. Huomasin kuinka kuin huomaamatta taivaanrannan sininen sai kaverikseen tulenpunaiset liekit saapuvan yön merkiksi. Ilma oli lämmin ja siihen sekoittuivat ruohon kirpeä ja yrttimäinen tuoksu, järven kosteus sekä grillissä tirisevien herkkujen aromit. Satamassa oli ankkuroituna hienoja veneitä sekä muutama purjevenekin. Niiden leppoisa keinahtelu muistutti minua jostakin ja vaivuin omiin ajatuksiini.
Menin nuorena naimisiin, 21 vuotta sitten… Karmeaa. Erosin kyseisen henkilön kanssa joitakin vuosia myöhemmin. Muistan papin meille pitämän vihkipuheen. Hän vertasi avioliittoa purjehtimiseen. Kun kaksi ihmistä menee naimisiin, he astuvat yhteiseen veneeseen aloittaakseen elämän mittaisen matkan. Kumpaakin tarvitaan veneen ohjaamiseen, huoltamiseen, joskus korjaamiseen ja aina myös reitin suunnitteluun. Jos puolisoiden suunta on eri, on purjehtiminen mahdotonta. Sillä tavalla purjevene pysyy pystyssä eikä joudu karikolle. Hän puhui merenkäynnistä, tyynestä ja myrskystä sekä ohjeistaen niihin hetkiin edellisen esimerkin avulla. Hän puhui toisestakin asiasta.
Avaimesta. Siitä kuinka jokaisella pariskunnalla itsellään on avain liiton onnellisuuteen ja onnistumiseen. Mua hymyilyttää, koska avaimen muistaminen on itse asiassa aika metkaa. Siitä liitosta syntyi lapseni enkä kadu hetkeäkään sitä liittoa. Vaikka alttarilla kuvittelimme ja toivoimme muuta, ei se liitto ollut tarkoitettu kestämään. En ole mennyt sen jälkeen naimisiin, koska koen avioliiton pyhänä, ainutlaatuisena asiana enkä itse halua solmia sellaista kevyin perustein tai kenen kanssa tahansa. Tuolloin koin, että olin tavallaan käyttänyt oikeuteni avioliittoon ja tein päätöksen, etten mene enää koskaan naimisiin.
Niin ne vuodet vaan tekee tehtävänsä. Vaikka aikanaan vannoin, etten mene enää naimisiin, olen tänä päivänä eri mieltä. Yhden kerran sen liiton jälkeen elämässäni on ollut ihminen, jonka kanssa olen halunnut mennä naimisiin tai ajatellut, että voisin niin tehdä. Tällä hetkellä kannan edelleen ex-mieheni nimeä enkä ole sitonut uutta avioliittoa. En kuulu enää kirkkoon, mutta koen etten siihen kirkkoa tarvitse mikäli uuden liiton vielä solmin. Tilanteeni ei ole kuitenkaan minulle pettymys tai mulla ei ole erityistä sisäistä pakotetta päätyä sellaiseen. Kaikki on mennyt niin kuin on tarkoitettu enkä pidä avioliittoa itseisarvona. Naimisiin menen vain ja ainoastaan rakkaudesta, en siitä syystä että niin kuuluu tehdä tai se on järkevää.
Avioliitto voi olla jollekin purjevene. Minulle se ei ole sitä. En kaipaa enää elämän myrskyissä purjehtimista enkä myöskään maan alle rakennettua pimeää poteroa. Kaipaan paikkaa, jonka rakennan kumppanini kanssa. Kodin, jossa on vankka pohja, vahvat seinät, kaunis suojaava katto, paljon tilaa ja isoja ikkunoita. Siellä on paljon rakkautta, luottamusta ja kunnioitusta. Siellä on myös elämää kaikilla mausteilla ja kaikissa väreissään, mutta ei koskaan pelkoa. Eikä se heilu aallokossa purjeveneen lailla, koska se lepää kovalla maalla. Jos sanon vielä Tahdon… Silloin vierelläni seisoo ihminen, jonka kanssa tartun isoon, painavaan, pitsikuvioin koristeltuun avaimeen. Laitamme sen lukkopesään ja käännämme. Toisiamme katsoen toteamme, että ”hitto, taisimme tulla kotiin”.