Olen ollut viikon verran ystäväni luona auttamassa arkipuuhissa ja lasten hoidossa hänen sairastuttua melko vakavasti. Olen ollut varsinainen pirttihirmu komennellessani hänet sohvanpohjalle kerta toisensa jälkeen. Sen lisäksi olen potkinut hänet uudestaan ja uudestaan lääkäriin sekä kiukutellut mikäli hän ei ole täysin suostunut komennuksiini. Jos minä olen itsepäinen, hän on sitä kertaa kymmenen. Niinpä olemme harrastaneet pientä köydenvetoa viikon mittaan ja aina kun hänen vointinsa on huonontunut, minä olen päässyt niskanpäälle. Muutoin olen ollut pirullisesti altavastaajan paikalla.
Ystäväni on toistuvasti sanonut kuinka apuni helpottaa hänen taakkaansa ja kuinka kiitollinen hän on sitä mitä teen. Vaikka nalkutankin. Hänen sanat tuntuvat yhtä aikaa hyvältä ja hämmentävältä. Hyvältä siksi, että hän huomaa mitä teen ja yritän tehdä hänen ja hänen lastensa eteen. Toisaalta hämmentävältä, koska minun mielestä näin toimitaan rakkaiden ihmisten kanssa. Olen täysin vakuuttunut ja varma, että hän auttaisi minua samalla tavoin, jos minä olisin kipeänä.
On helppoa auttaa toista, mutta avun vastaanottaminen on asia erikseen. Se on lievästi sanottuna kiusallista. Miksi? En tiedä. En todellakaan tiedä. Ylpeys? Häpeä? Mikä? Toiset osaavat ottaa ja tarvittaessa pyytää apua tuntematta siitä mitään negatiivista vaan ovat iloisia. Kun mietin itseäni, olen päinvastainen. Kun joku sanoo auttavansa, tuntuu kuin törmäisin autolla seinään. Mitä? En tarvitse apua ja vaikka tarvitsisinkin, pärjään kyllä ihan hyvin itse. ”Kiitos kysymästä.” Huh, pääsinpäs pinteestä.
Aikanaan olin asian suhteen paljon jyrkempi, mutta epilepsia on saanut siinäkin asiassa minua nöyrtymään. En yksinkertaisesti ole pärjännyt kaikessa yksin enkä pärjää vieläkään tai se on ainakin järjenvastaisen työlästä. Esimerkiksi koirien 15kg ruokasäkin raahaaminen 5km päästä kantamalla olisi tyhmyyttä sen sijaan, että kysyisin kyytiapua perheeltä tai joltakin kaverilta. Tosiasia on se, että kaikki lähelläni olevat ihmiset tarjoavat pyyteettömästi ja toistuvasti apuaan minulle.
Olen jo oppinut sen verran, että jotain käytännönapua otan vastaan tarvittaessa, mutta varsinkin rahan tai rahaan liittyvän avun vastaanottaminen on käytännössä mahdoton jo pelkkänä ajatuksena. Ahdistun siitä ja minua alkaa hävettää. Kyseinen asia on nyt kuuma peruna. Ripseni huollettiin äsken ja nyt vuorostaan ystäväni makaa saman projektin tiimoilta muutaman metrin päässä minusta. Hän haluaisi maksaa minun ripsihuollon kiitoksena saamastaan avusta. Hän pyysi minua jo aiemmin, että menisimme syömään hänen tarjoamana. Halusin kovasti, mutta näin sieluni silmin itseni istumassa ravintolassa tilaamassa rieskanpalasta, kun en kehtaisi muuta ottaa. Suunnitelma vaihtui toiseen ja nyt tilanne on tämä. Asia on alustavasti ratkaistu käytännön syiden vuoksi siten, että hän maksaa laskun nyt ja keskustelemme (olemme kuin taistelevat metsot) myöhemmin laskun kohtalon loppuun asti. Olen jo nyt huolissani miten asia ratkaistaan. Aloittaessani tätä blogia tein itselleni lupauksen haastaa itseäni ja ajatuksiani. Nyt on sellainen hetki. Haluan etsiä syyn tai syitä miksi koen avun vastaanottamisen niin vaikeana kuin koen.
Mieleeni tulee eräs parisuhteeni. Kumppanini sanoi toistuvasti, että hän ei pidä siivellä eläjistä, kuppaajista, avuttomista, laiskoista, tyhmistä ihmisistä eikä aio elättää ketään. Mulla on aina ollut tarve olla tietyllä tavalla hyvä ihminen ja ajatus siitä, että joku pitäisi minua laiskana, kuppaajana tai siivellä eläjänä, saa minut kauhun valtaan.
Niiden kuulemieni sanojen myötä tein itselleni lupauksia. Siinä parisuhteessa opin selviytymään yksin missä tahansa tilanteessa. Opiskeluistani johtuen elin jossain vaiheessa lähes olemattomilla tuloilla. Ajan myötä aloin tuntea ylpeyttä siitä, että kykenin elättämään sekä itseni että lapseni emmekä kuitenkaan jääneet mistään oleellisesta paitsi. Opiskelujen päättyessä minua odotti työpaikka valmiina ja taloudellinen tilanteeni muuttui hetkessä toiseksi. Sain sekä energiaa että väsyin, kun päivä päivältä tarvitsin vähemmän apua mihinkään. Tein lupauksen itselleni. En ikinä lainaa rahaa keneltäkään ja opettelen tekemään asioita mahdollisimman paljon itse. En tarvitse kenenkään apua. Minusta ei tule kenenkään siivellä eläjä, kuppaaja, avuton, laiska ja tyhmä ihminen, joka pitäisi elättää.
Tänä päivänä en edelleenkään lainaa rahaa keneltäkään ja minulla pysyy kädessä niin vasara, ruuvimeisseli kuin sahakin. Osaan maalata, tuunata ja selviydyn tv-tason kasaamisesta itsenäisesti. Lisäksi osaan vaihtaa autoon renkaat sekä tarkistaa ja huoltaa niin öljyt, vedet kuin pyyhkijäsulatkin. Autokaupoilla osaan kuulostella moottorin, tutkia vaihteet ja tarkistaa muutamat muutkin oleelliset asiat. Enpä ole huonoja hevoskauppojakaan tehnyt. Osaan ajaa traktorilla ja kaataa puita turvallisesti. Osaan valmistaa luomuna yskänlääkettä ja haavahauteita sekä valmistella, kyntää ja kylvää uuden pellon. Tiedän miten hirsimökin hirret pitää löysätä ja kiristää vuosittain, että talo sa elää luonnollista elämäänsä terveenä.
Hitto. Minähän osaan kaikenlaista vai mitä? Myönnettäköön, että joka toisen asian olen treenannut kantapään kautta ja moneen kertaan. Harjoitus tekee mestarin ja toistojen perusteella voisi kuvitella mun painivan jo champion-tasolla. Niin… miksi oloni muuttui silti haikeaksi mitä enemmän tuohon kirjoitin? Asioissa on aina vähintään kaksi puolta. Siinä missä kaikki oppimani taidot ovat loistava juttu, ne ovat ajaneet minua entistä kauemmas taakan jakamisesta ilman, että pelkään toisen pitävän minua kuppaajana, laiskana tai tyhmänä ihmisenä.
”Ei! En tarvitse. Höpöhöpö, et maksa. Kiitos tarjouksesta. Kiitos kysymästä. Mutta ei.” Miten sen voisi muuttaa, että sanoisi vain yksinkertaisesti; ”Kiitos, ihanaa kun autat. Kiitos, kun tarjoat. Voisitko auttaa mua?” Onneksi olen itsepäinen luonne. Voin aina laittaa kaiken sen piikkiin. Ja hei, hupaisaa tässä kaikessa on se, että olen se tyyppi, joka kuuluttaa megafonilla lähimmäisenrakkauden perään. Ja tarkoitan sitä. Sehän on ihana asia elämässä, kunhan sillä ei säikytellä minua.
Melkein sait mut (taas) itkemään, sulla on semmonen vaikutus. Olen potilaana(kin) mahdoton ja loputtoman kiitollinen näistä päivistä ja koko siitä ajasta mitä olen kanssasi taistellut. Voi kun me molemmat opittaisiin ottamaan hyvää vastaan paremmin – siinä haastetta loppuelämälle. 😉 love U <3