Päivä on ollut mukava. Flunssa luikki viime yönä tiehensä ja ensimmäistä kertaa viikkoon jaksoin käydä koirien kanssa kunnon kävelyllä. Ennen yhden pienen prinsessan syntymäpäiväjuhlaa ehdin nautiskella päiväsaunan lempeistä löylyistä. Olin niin hyvällä tuulella, että päädyin laittamaan ripsiväriä yläripsiin (alaripset ovat liian vaikeat pakkeloida). Syntymäpäivillä oli hauskaa ja siellä oli pieni yllätyskin vieraille. Kakkua leikattiin kakkulapion lisäksi saksilla! Tosin siihen löytyi käytännön syy, usko tai älä.
Illan tullen ulkona on jo pimeää, mutta pehmeä katulampun valo silittelee olohuoneen seiniä. Koirat lepäilevät sohvalla molemmin puolin ja olen asettanut jalkojeni päälle huovan. Radiossa soi Anssi Kelan levoton tyttö, johon koen nyt hienoista sielunsisaruutta. Tunnelman lisäksi hetki sitten syöty, itse tehty tonnikalapizza ja nyt lasillinen hyvää valkoviiniä tekevät tästä hetkestä täydellisen.
Mieleeni juolahtaa aiemmin päivällä tapahtunut välikohtaus Alkossa, jossa olin nuorenparin kanssa. Minulla oli viininmetsästys kiihkeimmillään, kun työkaverini kurvasi eteeni hyllyn takaa. Tervehdys ja epätoivoinen vilkaisu takavasemmalle. Siellä seisoi kyllästyneen näköinen poikani morsiammensa kanssa. Puoli minuuttia aiemmin olin pitänyt heille valistuksen alkoholin käytöstä. Kesken yksinpuheluni hoksasin, että minähän heidät oli Alkoon raahannut ja minä olin ostoksilla, ei he. Yritin heikolla menestyksellä heittää luentoni läpäksi ja siis juuri sillä hetkellä törmäsin työkaveriini. Tuntui kuin olisin jäänyt pahanteosta kiinni ja posket kirkuvan punaisena aloitin tikutakuänkytyksen. ” tässä odottelen siis erästä viinipulloa tai siis niin yhtä pulloa vaan tai me odotellaan nuorten kanssa tai siis se tulee mulle se pullo tai siis mä join viikko sitten hyvää viiniä jota tulin etsimään tai siis vain maistoin sitä viiniä ja siis noi nuoret on jo täysi-ikäisiä ja siis ovat mukana tai siis….”
Myöhemmin mietin, että miksi oloni oli kuin olisin jäänyt rysän päältä kiinni suuremmastakin synnistä kun nuorten kanssa Alkossa pyörimisestä. Sitten se tajusin. Perheeni! Onneksi jokaisella ihmisellä on käytännön pakosta aina äiti ja isä, joita voi syyttää kaikesta mitä mieleen juolahtaa. Tiedäthän, lapsuus… aih mitkä traumat sieltä pistelee sieluani. Äidille ja isälle terveisiä, että ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön….
Ruoka. Siinä se on lapsuuteni kipupiste. Se on kaiken pahan alku ja juuri, koska ruoka on saanut avoimen perheemme salailemaan ja valehtelemaan toisillemme.
Kipsuttelen muistojeni polkua takaisin lapsuudenkotiin.
Ensimmäisenä vastaan tulee isä. Näen hetken, jossa siskon kanssa tivasimme isältä missä hän oli ollut ja oliko hän käynyt ilman meitä grillillä. Isä vannoi partiolaisen valalla, ettei ikinä kuuna päivänä menisi hampurilaiselle ilman meitä. Vieläkin muistan kylmät väreet ja kiukun hiuspehkoni alla kun tajusin, että isä valehtelee. Hänellä oli ketsuppia suupielessä. Hetkeä myöhemmin isä oli hyvin tietoinen ketsuppiläiskästään. Tuo ei ollut ainoa kerta, kun hän jäi kiinni harha-askeleestaan paikallisen grillin odotusjonoon. Vastaanotto kotona oli joka kerta yhtä jäätävä. Vuosien myötä ketsupit suupielestä vähenivät, hänestä tuli ovelampi. Ja aika teki tehtävänsä. Jos syö mitä tahansa yhtä asiaa paljon, siihen kyllästyy ja se alkaa maistua puulta. Isä on vaihtanut hampurilaiset lakupatukoihin, joiden papereita löytyy kuskin sivuoven lokerosta edelleenkin.
Äiti. Tiedän, että luet tätä. Turha rimpuilla vastaan, otan päälaellasi kimaltelevan sädekehän pois. Äidin taktiikka on harhautus. Äiti ostaa pullaa, keksiä, karkkeja, sipsejä ja jäätelöä ”vieraille”. Hän itse huolehtii linjoistaan eikä siksi syö herkkuja. Kuitenkin hän kerta toisensa jälkeen tarkistaa ostosten tuoreutta sen verran tunnollisesti, että vieraiden saapuessa kaappi on tyhjä. Kun muu perhe levittelee käsiään, äiti livahtaa nurkan taakse, vetäisee ässän hihasta ja hakee jostain hänen x-files kätköstä puoliksi syödyn keksipaketin. Vierasvara on löytynyt ja kahvihetki pelastettu.
Äiti ja isä hioivat kätkemisen ja salaisuuksien jalon taidon niin pitkälle, että jopa villakoiramme oppi sen. Pikkusisko kirkui pallo punaisena kerran jos toisenkin tentaten, että kuka meistä oli syönyt hänen suklaalevyn (lapsuudenkodissakaan suklaa ei ollut leikin asia). Silloin käytiin kiivaita sisällissotia Nolli vastaan perhe, kunnes epäilyksemme heräsi, että voisiko kyseessä olla rekkumme. Uteliaana perheenä meillä on iso työkalupakillinen keinoja, joiden avulla pääsimme todistamaan jotakin ihmeellistä. Pieni villakoiramme haki sujuvasti siskon suklaalevyn. Se avasi hyvin tarkasti paperit taitos kerrallaan, myös folion. Sitten se veti levyn pois paperilta ja tunki suklaapalat karvaiseen kuonoonsa niin nopeasti kuin kykeni. Saimme rouvan rysän päältä kiinni ja sillä kertaa perheessämme vallinnut sotatila päättyi.
Tajusin juuri, että siskoni on koko porukan ovelin kettu! Muistini mukaan hän ei ole jäänyt kiinni salaisista hampurilaisreissuista, karkkikätköistä tai toisten herkkujen varastelusta. Miten liero on tuo viattoman näköinen nainen, jota pikkusiskokseni kutsun…
Historia toistaa itseään. Kätken karkkeja aina vähintään kahteen paikkaan, edelleen. Ostan paljon kaikenlaista ”vierasvaraa”, mutta laaduntarkistuksen vuoksi minulla on harvoin tarjota mitään kahvipöydässä. Olen käynyt lukemattomia kertoja salaa hampurilaisella ja jäänyt kiinni vain yhden kerran, kun ex-mies ajeli yhtä aikaa töistä kotiin ja lähti ohittamaan minua moottoritiellä. Olin juuri upottanut hampaani juustohampurilaiseen hänen ajaessa rinnalle. Hänen syyttävä sormensa osoitti herkkupalaani ja seuraavaksi näin perävalot. Kotona vallitsi hiljaisuus, kun käryytin pannulla ruskeaa kastiketta ja potut pomppivat kattilassa. Sillä kertaa söin päivällisen, vaikka olin jo valmiiksi ihan ähky.
Hyvillä mielin hyppelen muistojen polkua pitkin takaisin tähän hetkeen. Arvaa miten namilta tuntuu siemailla valkoviinilasillinen, pantteripussi ja tummasuklaapatukka seuranani. Vihdoin ja viimein minun ei tarvitse salata mitään, koska tänne ei pääse kukaan. Jos ovikello soi nyt, en todellakaan avaa ovea.