Rakkaalla lapsella on monta nimeä ja otsikossa olevat kolme ensimmäistä liittyvät väistämiseen. Olen viime aikoina (aloitettuani 40v kriisin) pohtinut erityisen paljon elämän tarkoitusta, merkitystä ja mitä minä haluan. Uskon, että elämäni heittämä kuperkeikka on pysäyttänyt minut myös tässä kohtaa.
Monilla ihmisillä on taskut pullollaan haaveita, toiveita ja tavotteita elämänsä suhteen. Silti he kiirehtivät päivästä toiseen samaa rataa kuin ravihevonen silmälaput päässään. Kun juttelen toisen ihmisen kanssa haaveista, kummankin silmät alkavat tuikkia innostuksesta ja aika tuntuu lentävän siivillä. Kehossa virtaa energiaa kuin kosken pauhussa. Sitten jostain ihmeen syystä tapahtuu täystyrmäys ja nuijan kopautus päähän. Keskustelu alkaa jäähdyttelyn ja paluun arkeen muistuttamalla kaikista niistä tekosyistä, minkä vuoksi on väärä aika mille tahansa mikä haastaisi toteuttamaan sen mistä haaveilee. ”Eiku nyt täytyy kuitenkin pitää järki päässä.” ”Mutku mulla on asuntolaina” ”Sitku on mennyt pari vuotta, niin on paremmat mahikset, koska….”
Miksi? Mikä saa ihmisen jämähtämään paikalleen, miksi minä teen sen? Ehkä se on pelko ja epävarmuus. Uskon puute, että elämä kantaa. Olen haaveillut monenlaisista asioista vuosikausia. Haaveilen oman yrityksen perustamisesta, ulkomaille muutosta, omasta pienestä majatalosta, hevosten kasvattamisesta, kuntouttavan hevostoiminnan perustamisesta, lähetystyöstä, oman lastenkodin perustamisesta Intiaan tai muuhun vastaavan paikkaan. Eiku, mutku ja sitku ovat valtaosin pitäneet huolen siitä, ettei nuo asiat ole toteutuneet. Jos rullaan elämääni taaksepäin, pystyn nimeämään yhden ainoan teon, jossa ei ollut päätä eikä häntää. Silloin tein muutamassa minuutissa yhden elämäni parhaista päätöksistä.
Olin juuri eronnut pitkästä liitosta ja tietyistä syistä johtuen itsetuntoni nuoleskeli lattiapintoja. Mietin, että minusta ei ole mihinkään ja tulevaisuuteni perustuu siihen, että jatkossa pelaan korttini varman päälle. No, kuten olen kertonyt; minun silmät kiiluvat ja olen ahne elämälle. Haaveilin, että pääsisin viimeinkin ”kotiin” lapseni, hevosteni ja muiden eläintemme kanssa. Yhtenä päivänä, täysin hetken mielijohteesta lähdin katsomaan pienen pientä mökkiä keskellä ei mitään. Perille päästyäni en mennyt sisälle vaan kiipesin mökin kupeelta nousevalle kalliolle. Sieltä näin alas laaksoon siinä määrin kuin se oli tiuhan ja hoitamattoman sekametsän keskellä mahdollista. Seisoin paikallani ja katsoin kauneinta näkemääni, koskematonta sammalmattoa, jota oli silmänkantamattomiin. Lahonneita kantoja ja puunrunkoja. Näin puista roikkuvia naavapartoja, ne olivat jotenkin taianomaisia ja tuntuivat herättävän puut henkiin. Laitoin silmät kiinni ja vedin henkeä niin syvälle kuin pystyin. Olin saapunut kotiin. Kävelin mökkiin sisälle ja sanoin, että ostan paikan, enkä tingi senttiäkään. Voitte arvata paikalla olijoiden ilmeet. Todellisuudessa mulla ei ollut hajuakaan saanko niin paljon lainaa, kuin tilan hinta oli.
Menin pankkiin ja tapahtui toinen ihme. Minun luottokyky ei riittänyt kyseiseen summaan, koska en suostunut henkilötakaajiin. Päätin, että mitä ikinä teenkin, se tulee olemaan minun juttuni alusta loppuun saakka. Kerroin haaveeni, unelmani ja pyysin apua. Lupasin, etten tuota pettymystä. Usko tai älä, tuo taivaasta tiputettu enkeli meni esimiestensä juttusille ja kaksi tuntia myöhemmin minulla oli liian iso asuntolaina tilillä. Pidin lupaukseni, maksoin pilkulleen ja ajallaan joka ikisen lainanlyhennyserän. Vuotta myöhemmin etsin kyseisen henkilön ja pyysin luokseni kylään. Halusin näyttää unelmani ja meillä oli hyvin lämminhenkinen kohtaaminen. Esittelin joka kolkan paratiisistani. Teekupit käsissämme istuimme kuistilla rupatellen, laiduntavia hevosia ja järvelle laineita katsellen. Pikkupirtti on henkilökohtainen osoitus itselleni, että unelmia kannattaa tavoitella, vaikka ne eivät olisikaan ikuisuustila.
Sitten heitin kuperkeikan ja tallaan arkeani päinvastaisissa olosuhteissa. Kaikki on hyvin, mutta havahduin laiskuuteeni. Olen uudelleen vaipunut uinumaan tekosyideni tuudittamaan sitkumutkueiku-olotilaan. Lähiaikoina on käynyt niin, että eteeni on tullut tarjottimella kannettuna herkkupaloja mahdollisuuksista toteuttaa elämässäni joitakin haaveitani. Mutta mitä on tapahtunut. Olen kieltäytynyt niistä yksi kerrallaan.
Olen kuumeessa ja tällä kertaa se on hemmetin hyvä juttu. Sohvalla pötkötellessä katsoin yhden lempielokuvistani; Yesmanin. Se kertoo riskin ottamisen peloista ja hyppäämisen tuomasta vapaudesta. Sanoma on mielestäni kiehtova. ”Hyppää, niin olet vapaa. Järkeäsi menettämättä sano elämälle kyllä, luota siihen”. Kyllä-sanan vastakohta on ei. En muista mistä artikkelista luin aikanaan haasteen, että yritä olla päivä sanomatta ei-sanaa. Jos asiasi on tuon sanan sisältöinen, kerro se toisilla sanoin. Sinusta tulee väkisin positiivinen. Vetovoimanlaki kannustaa samaan, hyvä vetää puoleensa hyvää. Piilopirttini todisti tuon kaiken. Nyt kysymys onkin se, että miksi olen nyt vellihousu? Edelleenkään en tiedä. Mutta tehdäänpä näin…
Minä lupaan, että parhaan taitoni ja rohkeuteni mukaan pyrin jatkossa ruokkimaan nytku-sanaa. Katsopas vain, asia kerrallaan kirjoitan niitä haaveita ja unelmia, joita olen toteuttanut. Silti en aio olla kaistapää ja tehdä mitä sattuu. Opettelen jälleen kuuntelemaan sydämmeni viisautta ja luottamaan siihen. (olen saanut oppia jo sen, että joka ikinen järkiratkaisu minkä olen tehnyt, on mennyt lepikkoon nopeammin kuin olen ehtinyt kissaa sanomaan) Kerron jokaisen polun ja mutkan, mikä vie minut perille. Pyydän myös apua. Jos alan sitkutella, mutkutella, eikutella, huomauta siitä minulle.
Nyt on aika nytkutella koirien kanssa puskapissalle.