Uunituoreesta (pakastimenpirteästä) mutakakusta tapahtunut ero kirvoitti miettimään rakkautta. Ja sen puutetta. Aiheeseen potkun persiille antaa tietysti myös mediassa pyörivä eipäsjuupas-leikki kuka saa mennä kenenkin kanssa naimisiin ja missä. Hohhoijaa…se aihe saa silmäluomeni valahtamaan puolitankoon. Noi jutut on kuultu tuhat kertaa ennenkin ja ne tympäisee mua. Onhan se kiva supsutella kaverin kanssa, että oletkos kuullut, että se ja se on rakastunut tai huomasitko firman pikkujouluissa, kun… Tai se, kun kaveri täräyttää huoneeseen pamauttaen oven auki kuin länkkärissä saluunaan saapuen ja hihkaisee: Olen rakastunut! Kuulitko ra-kas-tu-nut!
Median nostattamasta aiheesta ja muustakin rakkauskeskustelusta innostuneena äiti läpsäyttää eteeni kysymyksen kuin letun pannulta lautaselle. ”Ootko miettinyt kumpi laji sua kiinnostaa?” (normaali äiti-tytär keskustelu?) Laji? Äiti alkaa tirskumaan ja sanoo, että niin sillai mieslaji vai naislaji. Hyväntahtoinen ja rakas äitini on untuvikko ihmissuhteiden viidakossa, koska he ovat tallanneet isän kanssa nuoresta asti yhdessä. Kiihkomielisten palopuheiden jalkoihin jää äitini kaltaiset tavalliset tallaajat, jotka hämmentyneinä yrittävät ymmärtää ketä ja mitä pitää lajitella, milloin ja miksi ihmeessä. Hassuimmillaan se näkyy varovaisuutena, joka saa yhden äiti-ihmisen tiedustelemaan tyttäreltään onko hän omasta mielestään purjehtinyt rakkauselämänsä kotisatamaan. Jätimme henkilökohtaisen lajittelun taka-alalle ja jatkoimme pohtimista. Kiitos keltanokkaisen äitini, jouduin tämän aiheen tiimoilta nykäisemään mietintämyssyn päähän ja rillit huurussa olen päätynyt seuraavanlaiseen lopputulokseen.
Rakkautta on miljoonaa erilaista, tarkoitan nyt romanttisessa mielessä. Pitkät, pätkät, pillit, pullat, tytöt, pojat, mummot, papat, mustat, valkoiset, harvahampaat, hörökorvat ja seinähullut rakastuvat toisiinsa sikinsokin. Sitten he virittelevät kaikenlaisia suhteita. Parisuhteita, seksisuhteita, irtosuhteita, salasuhteita, jne. Rakkautta on joka puolella, jos sen haluaa nähdä. Kun puhutaan aidosta, isosta rakkaudesta, niin se on menoa. Ihan sama mitä muut kitisevät ympärillä. Rakkaus on kuin hunajaa (olen allerginen hunajalle, nyt ymmärrän miksi olen eronnut monta kertaa), mutta siitä huolimatta tai sen vuoksi joskus rakkaus tuo tullessaan myös luopumisen tuskaa.
Suhteen alkumetreillä kahta rakastunutta on mahdoton pitää erillään, mutta niin käy joskus eron hetkilläkin. Pari kertaa eronneena olen tullut siihen tulokseen, että ero on useasti rituaalinomainen. Ainakin mulla ne hetket toistaa joka helvetin kerta saman kaavan. Kaikki alkaa siitä, kun saavutaan parisuhteen päätepysäkille. Rakkauden raunioita tuijotellaan ensin epäuskoisena ja sitten se sota alkaa… Ensin ollaan samaa mieltä siitä, että ero on oikea vaihtoehto. Sitten jommalla kummalla kärähtää käämi, aiheella ei ole väliä. Molemmille tulee pakottava tarve varmistaa, että toinen osapuoli tajuaa missä mennään. Silloin aletaan kiljua yhdessä pää punaisena niin paljon kuin jaksetaan, että ”Se on ero nyt!! Kuuletko taulapää! Se on ero nyt!!” ja vastaus kuuluu…” Tää on loppu! Kuuletko älypää!! Mä en ikinä, koskaan, kuuna päivänä halua nähdä sua silmissäni! Tää on loppu!!”. Sitten paiskotaan ovia, itkeskellään, halaillaan ja haistatellaan. Tätä jatkuu muutama viikko. Sitten yhtenä päivänä toinen pököttää ovesta ulos. Mutta eihän se siihen lopu. Teputtelija pyörähtää ympäri ja kipittää sanomaan vielä viimeisen sanan:” Voi vittu mä vihaan sua, kun en olis ikinä tavannutkaan!!!”. Teputtaja saa vuorostaan oman osansa kuuluvalla äänellä peräänkuulutettuna: ”Mä toivon sulle kaikkea Paskaaaaa!! Ja mä vihaan sua enemmän!”. Eli tuossa on tarjolla sivistynyttä eroa koko rahan edestä. Olen sitä mieltä, että mitä kovempaa kiljutaan, sitä enemmän on ollut rakkautta ilmassa. Erossa naapureilta voisi periä kurssimaksun, koska he ovat ahkeria kuunteluoppilaita. Haluavat tai eivät.
Kaikesta kompastelustani huolimatta olen sitä mieltä, että rakkaus rulettaa, vaikka se myös pelottaa. Olen sitä mieltä, että rakkaus on jo elämässäni tai sitten se leikkii vielä hippasta kanssani. Mulle on itse asiassa ihan sama onko aisaparini pitkä, pätkä, pilli, pulla, nainen, mies, musta, valkoinen, harvahammas, hörökorva vai seinähullu.
Samalla tavalla ajattelen sinustakin. Oleellista on se, että olet onnellinen hänestä, joka saa sydämesi hymyilemään. Ja jos sun pumppua ei vielä naurata, niin ota rennosti. Kyllä se sun oma naurunappula vielä jonain päivänä löytyy.
Elämä on rakkautta varten.