Citymamman seikkailut

Tänään oli tavallinen työpäivä. Pöytä notkui ihmisten tarinoita odottamassa apuani ja yhteistyökumppanit yhteydenottojani. Aamukahvilla työkaverit tuli huoneeseeni koeajamaan uuden sohvan. Se oli mukava aamuhetki, joka kantoi hyvää mieltä koko päivän.  Teekupposen, työtovereiden naurun ja pehmeän sohvan siivittämänä muistelin ensimmäistä työpäivääni kauan sitten. Kävelin sisään toimistoon, jossa minulle huikattiin ensimmäisenä, että ”hae kuppi teetä ja tuu tänne!”. Minua odotti huoneellinen iloisia duunareita, jotka tarjosivat paikan sohvalta muiden keskelle. Se tuntui tosi hyvältä, ei tarvittu mitään paskanjäykkää esittäytymistä. Aamukahvin ajan me kuunneltiin musiikkia, naurettiin ja juteltiin. Siitä oli hyvä aloittaa.

Olen yrittänyt jo muutaman päivän lähteä aikaisin kotiin, jotta ehtisin tehdä perusteellisen siivouksen rauhassa. Tänään onnistuin lähtemään töistä suunnitelmani mukaisesti. Siinä oli vain yksi muuttuva tekijä, jonka vuoksi jätin mielelläni siivouksen odottamaan toista kertaa toteutuakseen. Isä.

Hän odotti työpaikan pihassa. Hyppäsin autoon ja hetken mielijohteesta lähdimme ajelemaan kauas vanhoihin lapsuudenmaisemiini. Tällä kertaa emme pitäneet perhepalaveria, vaikka olimmekin autossa pidemmän aikaa. Juttelimme ja naureskelimme niin, että hetkeä myöhemmin näimme kaukaa pilkottavan tutun pienen tilan. Perille päästyämme limenvihreä talo odotti punainen sauna vieressään, pirteänä auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta. Se oli mielettömän kaunis! Katselimme ryhdikästä talovanhusta pellon laidalta, koska pihatietä ei ole aurattu koko talvena. Katsoin isää ja näin kuinka hänen silmänsä hymyilivät. Tulin onnelliseksi siitä hetkestä, minuakin hymyilytti.

Pihaa katsellessani näin silmissäni kesäisen pellon edessäni, ensimmäisen vuokraponini, joka oli valkoien ja maailman itsepäisin shetlanninponi. Näin myös papan pihakeinussa haitarin kanssa, ensimmäisen hevoseni puuhun sidottuna harjausta varten, mummon kasvimaalla, puusta roikkuvan liaanin ja kalanperkuupaikan, puuliiterin, savun saunanpiipusta ja monta muuta lapsuusmuistoa.

Tulomatkalla naureskelin isälle kuinka lujaa yhdenkin suoran laukkasin ensimmäisellä, pienellä mustalla hevosellani. Mietittiin kuinka paljon kaikki on muuttunut ja metsää kaadettu. Sitten me puhuttiin siitä kuinka surullista maaseudun autioituminen on. Pysähdyimme kylälle pieneen kahvilaan juomaan kupilliset teetä ja kahvia. Kaikki näytti niin tutulta, vaikka paljon on silläkin pienellä kylällä muuttunut. Lähtiessä hekottelimme, kun näimme kaupan kulmalla auringossa kylpevän, tuhtissa etunojassa olevan miehen. Hän oli upottautunut ”piilopullonsa” kanssa ison toppatakkinsa suojaan.

Kotimatkalla maalailin kaikki tulevaisuuden haaveeni, suunnitelmat ja pilvilinnat isän kuunnellessa kärsivällisesti popinaani. Puolustuksena sanon, että isä on ihan yhtä kova papupata kuin minäkin, joten ei hän toiseksi jäänyt. Puhuimme kaikesta mieleenjuolahtavasta; perheestä uusien autojen kautta palvelutaloihin siirtyen hevosten kautta terveydenhoitoon, kunnes auto nökötti parkkipaikallani ja oli aika sanoa isälle heippa.

Menin kurkistamaan postilaatikkoon ja siellä odotti kunnon puuhapaketti. Posteljooni oli ollut ahkeralla tuulella, sanoisin jopa virkaintoinen. Kotioven avatessani huomasin, että tytöillä oli ollut kauneudenhoitopäivä. Ne olivat ottaneet laatikosta omat hammasharjansa ja pureskelleet ne palasiksi. Lisäksi heidän kampa oli kuin ilotulituksen jäljiltä. Molemmat luikki loppakorvat maata viistäen sohvalle ja katsoivat huulet roikkuen, aivan kuin sanoen, että ”anteeks”.

Mietiskelin iltapäivää isän kanssa. Meillä oli niin mukavaa, kun pitkästä aikaa saatiin höpötellä rauhassa ilman kiirettä tai muuta puuhaa. Minulle ainakin käy helposti niin, että arki talloo hyviä asioita jalkoihinsa ja pienten hetkien helmet tippuvat aikataulujen rattaisiin. Minulla on jatkuva huoli siitä, että vietänkö oman lapseni kanssa riittävästi kahdenkeskistä laatuaikaa. Kaipaako hän enemmän läsnäoloani? Tänään tajusin, että sama tarve on minullakin suhteessa vanhempiini. Vaikka olen jo aikuinen nainen, olen aina heidän lapsi. Minullakin on halu silloin tällöin viettää isän tai äidin tai molempien kanssa laatuaikaa.

Tänään sain olla taas pari tuntia isän pieni pirteä saparopää kartturin paikalla ja ihmetellä maailmanmenoa. Ihan niin kuin lapsenakin. Vain grillattu kana puuttui. Saas nähdä milloin äiti tulee aamulla lämmittämään sukkani  ja paidan patterilla, että minun olisi mukavampi pukea ne päälle, kun herään.