Viikonloppu on ollut vivahteikas, perjantain vatsakivuista johtuneesta surkeudesta tämän päivän varsin huimaan energiatujaukseen. Siipeni ovat siis laahanneet maata pitkin ja pari päivää myöhemmin olen räpyttänyt niillä vimmatusti.
Tytöillä viikonlopun fiilikset ovat olleet tasaisemmat. Ne venytteli eilen sängystä ylös vasta yhden aikaan päivällä! Kuulun siis niihin onnekkaisiin koiranomistajiin, joiden rekut eivät vingu kintut ristissä sängyn vieressä aamuseiskalta. Tänä aamuna annoin niille shokkihoitoa viemällä ne aamukävelylle kahdeksan aikaan. Molemmat istuivat kuonokarvat sojollaan tuulikaapissa ja haukottelivat niin antaumuksella, että nipin napin suupielet riittivät kyseiseen toimintoon. Toiminnosta puheenollen. Iina päästi istuessaan normaalin aamupierunsa. Jostain syystä se kuulosti tänä (kin) aamuna hauskalta. En tiedä miksi.
Joka tapauksessa, viimeksi pohdin vapautta. Tänään vapaus sai uuden ulottuvuuden, kun kävin tapaamassa meediota. Kyllä, luit ihan oikein. Lähdin käymään ryhmätapaamisessa. Hommahan menee niin, että meedio yrittää ottaa yhteyttä henkimaailman ihmisiin ja mikäli heillä on sanottavaa, meedio toimii vähän niin kuin puhelunvälittäjänä. Uskon, että tähän maailmaan mahtuu paljon muutakin kuin se mitä haistamme, maistamme, näemme tai kuulemme. Silti rehellisyyden nimissä mun on sanottava, että olen skeptinen ennustajien ja meedioiden suhteen. Voivatko he jollain riivatun opilla selvittää minusta tietoja, jos menen paikalle nimettömänä ja ilman ajanvarausta? Mutta mitä tapahtuu silloin, kun järjelliset selitykset jo loppuvat ja hengelliset vasta alkavat? Jos on kovin pelokas tyyppi, siinä vaiheessa alkaa olla kuset housussa ja alkukantainen pakovietti voimakkaimmillaan. Paikalle jääminen vaatii rohkeutta, koska se tarkoittaa antautumista tuntemattomaan maailmaan. Sellaiseen, mihin ei moni usko ja vaikka uskoisi, ei uskalla mennä.
”Täällä on joku nainen, joka on pienenä kaatunut pyörällä niin, että polvet ja kädet meni ruvelle, mutta siinä ei käynyt vakavammin? Sillä tavoin, että nainen lensi tangon yli ” Mietin, että no jooooo. Ehkä aika monelle on käynyt noin… Hetkeä myöhemmin meedion ja edesmenneen keskustelu eteni niin, että löysin siitä joitakin henkilökohtaisia asioita, joita kukaan ei voisi tietää. Sanat olivat samoja ja viimeinen lause sinetöi sen, että olin varma viestin lähettäjästä ”Olet sisupussi. Ihan niin kuin äitisikin.” On olemassa yksi henkilö, joka sanoi tismalleen nuo samat sanat monta kertaa ennen kuin oli hänen aikansa lähteä tältä pallerolta tallailemasta.
”Täällä on joku nainen, joka on ollut hevosten kanssa lapsesta asti? Asia liittyy ratsastukseen?” Muutama ihminen nyökkäsi. Meedio jatkoi: ”naisella on vihreä paita?” Ennen kuin ehdin näyttää metsänvihreää villapaitaani, nainen ilmoitti, että viesti on minulle. Sitten hän meni hämilleen mumisten puoliääneen, että oliko viestin lähettäjä mies vai nainen. Lopulta hän totesi, että tieto on epäselvä eikä sillä ole väliä. Viesti oli seuraavanlainen. ”Me ratsastettiin paljon yhdessä. Me puhuttiin paljon, se oli tärkeää. Luotan sinuun. Olet rakas. Pidä kypärä päässäsi.”
Kyyneleet vierähtivät poskilleni ja maistoin niiden suolaisen maun huulillani. Hamilton kävi sanomassa minulle maailman tärkeimmät sanat; luotan sinuun, olet rakas. Onnettomuudesta asti sydäntäni on viiltänyt sietämätön kipu siitä, etten pystynyt pelastamaan Hamiltonia. Olen itkenyt monta kertaa läheisilleni sitä tuskaa, että luotin aina Hamiltoniin ja sen kerran, kun se olisi tarvinnut minua, petin sen luottamuksen. Olen nääntynyt surusta, etten osannut toimia paremmin. Mitä ikinä tänään tapahtuikaan, sain anteeksi sen, mille en kaksi vuotta sitten minkään voinut, mutta mistä olen tuntenut sanoinkuvaamattoman syvää syyllisyyttä. On tuntunut siltä kuin olisin yrittänyt haukkoa happea kuin kala kuivalla maalla. Hamiltonin viestin myötä, ensimmäistä kertaa onnettomuuden jälkeen kipu hellittää niin, että voin jälleen hengittää.
Olin tyttöjen kanssa iltakävelyllä, kun naapuri huikkasi ohi fillaroidessaan, että katsos taivaalla on revontulet. Olin kulkenut nenä kiinni kävelytiessä ja pysähdyin katsomaan taivaalle. Näin puiden lomasta vihreää kajastusta. Kipaisin äkkiä korkeammalle kohdalle ja edessäni avautui suurimmat revontulet mitä olen ikinä nähnyt. Mitä tekee nelikymppinen nainen? Tietysti ilmoittaa asiasta äidille ja isälle. Niinpä he muutaman kilometrin päässä minusta juoksentelivat pihassa sukissa ja kylpytakeissaan valokuvaamassa kaunista taivaantanssia.
Tiesin, että tulen kirjoittamaan meedion luona vierailusta blogiin. Todennäköisesti vähintään joka toinen juttuni lukeva pitää minua lopullisesti kosahtaneena. Se ei haittaa minua. Mun elämä on enemmän kuin tässä ja nyt. Se on aina ja kaikkialla. Kuvitelmaa tai totta, ihan sama mulle.
Vihreiden revontulten loimutessa ja pakkasen nipistelessä nenän päätä kuuntelin pakkasen narinaa töppösten alla. Katsoin kuinka tytöt painivat lumihangessa ja ympärillä pöllysi höyhenen kevyttä pakkaslunta. Mua alkoi hymyilyttämään, kodin valot näkyivät jo. Muistin, että minua odottaa jääkaapissa…hahaa! Ei ollut mutakakku vaan mangopiltti.