Olen käynyt tyttöjen kanssa tänään pikkupissalenkin lisäksi kaksi tunnin lenkkiä. Aamulla kierrettiin yksi lempireiteistäni ja vastaan tuli vain muutama ihminen. Sain nautiskella ihanasta ilmasta, kerrankin hyvin käyttäytyvistä koirista ja omista mietteistäni. Pohdin esimerkiksi ujouttani, sen syitä ja seurauksia. Tämä blogi saa minut miettimään asioita syvällisemmin, kun olen ensin kirjoittanut ne sanoiksi. Miksi ihmisestä tulee ujo? Jänishousu, arkajalka, ujopiimä, pupu ja niin edelleen. Siihen on niin monta syytä kuin on ujoja ihmisiä. Mietin asiaa omalta kohdaltani ja löydän siihen liittyen ainakin yhden syyn. Olen ollut aina vähän ujo, mutta viime aikoina olen liioitellut asian suhteen. Neljänkympin virstanpylväs iski minuun kuin joku olisi nakannut halolla päähän. Periaatteellinen ikäkriisini taitaakin olla ihan oikea. Se on huijannut minut puimaan elämänasioita enemmän kuin eduskunta pohtii yhteiskuntamme kiemuroita.
Ujouteni pääsi taas kerran kuntotestiin. Nyt illalla minulla oli treffit kaverini kanssa läheisellä rantatiellä. Sovimme, että lähdemme yhtäaikaa kävelemään ja tapaamme reitin varrella. Kaikki meni muuten hyvin, mutta me oltiin eri paikoissa. Yritimme löytää toisemme puhelinkeskustelun avulla, mutta se oli toivotonta ja lopulta meidän oli luovutettava. Yritämme huomenna uudestaan, toivottavasti paremmalla onnella. Toivottomaksi käyneen suunnistuksen päätteeksi puuskutin metsäautotietä ylös kuin höyryveturi. Mäen päällä odotti pikkuinen lähikauppani. Sidoin tytöt tuttuun tankoon kiinni ja menin sisälle.
Pyysin laittaa reppuni kassan taakse. Kävelin ulos ja sanoin Ilonalle; ”kuono kiinni”. Kävelin sisälle. Otin kaksi banaania. Vein ne kassalle, kävelin ulos, sanoin Ilonalle ”kuono kiinni” ja kävelin sisälle. Eteisestä käännyin ympäri, kävelin ulos ja sanoin Ilonalle… Rouvalla oli eriävä mielipide kaupan pihalla istuskelusta ja se todellakin kuului kauppaan asti. Ilona ei suinkaan räksytä koirien tavoin vaan se karjaisee yksittäisiä haukkuja. Se naurattaa ja saa minut raivon partaalle. Viimeisellä kerralla kävellessäni sisälle päätin olla maailman nopein asiakas. Hain kiisseliä ja parisenkymmentä tikkaria huomisia noita-akkoja ja -ukkoja varten. Reppua ottaessani taakseni tuli nuori mies kaljakassin kanssa. Kassaneiti totesi, että reppuni näyttää olevan niin täynnä, että se on varmasti painava kantaa. Hymyilin. Maksoin ostokseni ja nostin kilisevän repun ylös. Totesin, että jätin sen talteen, koska se on täynnä juomisia. Kassaneitiä ja jälkeeni tulevaa miestä nauratti.
Nuoren miehen silmät syttyivät ja sain hänestä kotimatkaseuraa. Hän kertoi varsin aurinkoisena miten mukavaa on, että olemme saaneet oman lähikaupan, josta voi hakea vaikka…juomisia ja vai on minulla kassi täynnä evästä. Aavistelin, että saatan saada bilekutsun, joten paljastin hänelle surullisen totuuden. Juomat eivät ole minun. Sanoimme sitten aika pian heipat ja tallustelin seuraavalle talolle kotiin. Sisälle päästyäni olin ihan voittajafiiliksessä! En ujostellut hiprakassa olevaa miestä kuten eilistä muskelia. Ehkä en olekaan toivoton tapaus. Ainakaan lauantai-iltaisin lähikaupassa.
Huomenna on suuri päivä. Otan topakalla otteella härkää sarvista ja marssin kuntosalin ovesta sisään. Mikäli osun muskelin kanssa yhtä aikaa paikan päälle, se ei haittaa. Olen nimittäin keksinyt keskustelun aloittamiseksi valmiin repliikin. Nyt en sano ”mä lähden kotiin”. Sanon ”Mun tarvii lähteä kotiin”.
Löysin jälleen yhden mielenkiintoisen, houkuttelevan polun elämässäni. Sitä pitkin aion loikkia seikkailuni ujosta urheaksi. Hassua, innostun omasta kirjoittelustani. Tämän jänishousun takatassut sutii lähtökuopissaan. Sydän pamppailen sinkoan juoksuun loppakorvat takana lepattaen ja huudan; täältä tullaan seikkailu!