Mua itkettää ja naapureiden iloksi ulvon kuin susi erämaassa. Korvissa suhisee ja pikku-ukkoja vilisee silmissä. Pumppu hakkaa ja maailma tuntuu epätodelliselta. Puren hampaita yhteen kestääkseni sietämättömän olotilani, olen sekoamassa. Väännän lisää itkua ja kävelen ympyrää. Yritän rauhoittua. Ei auta. Sormet tärisevät. Olen näppäillyt puhelimeen valmiiksi 112. Taidan menettää tajuntani. Mulla on epäinhimillisen kova makeanhimo. Kaiken kukkuraksi telkkarissa meneillään olevassa 70’s showssa nuoriso mussuttaa konvehteja niin houkuttelevasti, että jojot valuu suupielistäni kuin kerjäävällä koiralla.
Kaikki ympärillä oleva muistuttaa karkeista ja herkuista. Istun sohvalla ja vilkuilen ympärilleni. Ihan kuin eläisin herkuilla vuoratussa asunnossa. Näppis näyttää lakritsinapeilta. Tekisi mieli nuoleskella tätä masiinaa kirjain kirjaimelta. Päivänkakkaroissa on kermajäätelöä ja vaniljaa, vartena kirpeä omenaremmi, josta valuu toffeeta. Sohva on salmiakista rakennettu ja matolle on kaatunut värikäs karkkipussi turkoosin, limen ja valkoisin värein. Puhumattakaan pähkinäsuklaaseen peitetystä lattiasta. Telkkaritason päällä näen tuikkulyhdyissä vadelmaveneitä, mansikkakukan ja pienen Guinnes-tuopillisen tummaasuklaata kermavaahdolla koristeltuna. Senkin päällä on sukulakuista tehty koira. Sohvankaiteella lepäilevä viltti on kuin iso kinuskikarkki. Iina on kuin kävelevä Fazerin tummasuklaalevy ja Ilona on divaanilla pyöreänä rullana kuin sisukarkki. Kuistin ovella päivystävä noita-akka muistuttaa hetki hetkeltä enemmän sinistä Smurffi-limsapulloa.
Parinsadan metrin päässä oleva pikkukauppa vetää puoleensa kuin magneetti. Nieleskelen kuolaa ja mielikuvitukseni avustuksella shoppailen kuukauden palkan pelkästään herkkuihin. Ostan kaikkia makuja limsaa. Poimin kyytiin mutakakkuja, Fazerin sinisiä-, tumma suklaa-, lontoon rae- ja mansikka-vanilja- suklaalevyjä. Pakkaan kärryyn myös sisuja, panttereita, dumlekarkkeja, toffeevanukkaita, hedelmäpurkkaa, unohtamatta Ainon jäätelöitä. Mustikkapiirakka-, kolme suklaata-, valkosuklaa- ja karpalo-kinuski- paketit hyppäävät riemunkiljahduksin ostoskärryyn. Koristelen kärryn sukulakuilla, pätkiksillä, dacapoilla, royaleilla, riisisuklaalla ja hedelmäkarkeilla. Kassalla hymyilen ja sanon ”hups!” ja kipaisen vielä hakemaan pari Suffeli Puffeli pussukkaa. Kaupan pihassa pakkaan ostokseni kuorma-autoon ja ajan kotipihaan. Siellä odottavat muuttomiehet kantavat herkut sisälle ja minä linnottaudun vuodeksi lemmenpesääni.
Totuus on tarua karumpaa. Kökötän sohvalla tämä riivatun läppäri sylissä ja uikutan surkeaa kohtaloani. Olen syönyt tällä viikolla vain yhden suklaalevyn! Enkä sitäkään edes kerralla. Ei ihminen voi elää näin. Siitä syystä mulla on nyt aivoriihi mennossa. Etsin suurennuslasin avulla porsaanreikiä suppean karkkilakkoni 50-50 vaiheesta. Karkin mentävän kolon on oltava sellainen, ettei sitä voi tulkita niin, että ajatusvirheen vuoksi lennän kuin leppäkeihäs 80-20 kidutusosastolle.
Yritän vakuuttaa itselleni, että imellysten mussuttamisen vähentäminen on hyväksi terveydelleni. Ehkä fyysisesti, mutta psyyke on levällään kuin Jokisen eväät. Kun makeanhimo jyrää yli kuin lana, niin siinä ei porkkanat, lantut ja salaatinlehdet paljon lämmitä. Selviytyäkseni en kaipaa tällä hetkellä kepin päähän porkkanaa vaan karkkipussin. Koska olen sitoutunut karkkilakkoon enkä aio olla aasinkorva ainakaan ensimmäisellä viikolla, päädyn itsesäälikohtaukseen. Surkuttelu menee muuten hyvin, mutta pitäisi ryhdistäytyä masentumaan. Katsos hyvällä tuulella on hieman vaikeuksia ryvettää itsesäälissä. Jos et usko, kokeilepa itkeä ja surkutella, kun sua hymyilyttää. Ei kovin katu-uskottavaa, edes itselle.
Aion pomppia karkeista rakennetun esteradan yli kaatumatta. Seuraavaksi kuitenkin käyn saunassa nuuhkaisemassa, että onhan kanelilta tuoksuvat saunatipat vielä voimissaan ja muistelen hetken äidin tekemiä korvapuusteja.