Inhoan tyttöjäni. Ne ovat kiittämättömiä paskiaisia. Maksan niiden nappulat, lelut ja herkut. Tarjoan niille katon pään päälle ja muhkean parisängyn, jossa ne voivat venyttää koipensa jokaiseen ilmansuuntaan. Lisäksi sijoitan 90% käyttörahoistani milloin mihinkin, mitä tytöt vain sattuvat tarvitsemaan. Rapsutan, tuunaan ja puunaan niiden kutreja joka ikinen päivä. Suutelen kuonot märäksi ja ravaan niiden kanssa lähimaastossa tarvittaessa vaikka keskellä yötä. Olen ylpeä niistä, vaikka ne rääkyvät, ulvovat ja vievät karkit käsistä. MUTTA. Mitä tekee tytöt?
Juuri tänään, juuri tässä hetkessä tunnen kuinka niskani alkaa punottaa ja selkäkarvat nousevat pystyyn häntäluusta lähtien. Ohimosuonet turpoavat ja kurkustani kuuluu alkukantaista, hallitsematonta murinaa. Silmät kiiluvat niin, etten tarvitse valoja huoneeseen. Sieraimeni ovat kuin sonnilla ja takahampaat takovat vastakkain kiihtyvällä tahdilla sykkeen kanssa kilpaa. Mielessä on vain yksi asia. Tytöt…
Ymmärtääkseni minä olen tässä kämpässä se, jolla on kriisi. Jokainen tietää, että kriisi vie voimia, mutta kaksi kriisiä räjäyttää tajunnan! Tytöt ovat viime aikoina ottaneet asiakseen kokeilla itsehillintäni rajoja ja nyt mulla on kaksi vaihtoehtoa. Nakuttaa tätä näppistä nopeammin kuin Singer upottaa neulan kankaaseen tai työntää koirat mankelista läpi. Valitsen kirjoittamisen, koska koirien mankelointi on käsitykseni mukaan laitonta. Vaan mistä syystä ketutukseni puhkesi kukkaan juuri tänään?
Jälleen kerran on pakko tehdä pikku pätkä aikamatkaa. Ilonan ”stufn” pakkomielteen olen jo kertonut. Iinasta lyhyesti sen verran, että itsepäisempää ja ovelampaa koiraa saa etsiä. Tarpeen tullen se riiputtaa silmäluomia, päätä ja korvia niin, että sitä ei pysty säälimättä katsomaan. En pysty olemaan vihainen sen tuhotöistä tai torjumaan sen rapsutusvaatimusta. Paitsi, jos muistan kurkata loppakorvan alle. Sieltä voi nähdä kuinka sen lörpöt huulet ovat venyneet sivuille kuin kissalla. Se pureskelee alahuultaan pidättäessään naurua. Sitä naurattaa, koska sen ”alakuloinen koiraparka”-temppu menee ihmisiin läpi kuin häkä. Ja sitten se voi tehdä mitä vaan ja pyytää mitä vaan ja kaikki onnistuu. Paitsi tänään. Kun saavuin kotiin, hetken päästä meitä oli kolme naista, jotka näyttivät yhtä happamelta kuin kokkeloitunut piimä. Minä siksi mikä minua odotti ja tytöt siksi, että olin karjunut (niin kovaa, että yskitti) ne arestiin. Sitten tirautin pari tippaa vettä, keräsin uudelleen vauhtia pikku puuskaan ja kiljuin koirille lisää.
Viime viikolla tytöt olivat kokanneet yhdessä. Ne olivat omatoimisina koirina avanneet roskiksen ja keränneet sieltä erilaisia tarvikkeita ja ruoka-aineita käyttöönsä. Activia-jogurttia oli hierottu muutamaan kohtaan keittiönmattoa, Kanapaketti oli tarkistettu olohuoneen matolla. Mehukeittoon oli tarvittu mehupullo. Mitä muuta piknikille tarvitaan? Pöytäliina, kaksi veistä ja kahvilusikka. Teepusseja, korvapuikkoja ja muutama tuliterä tamppooni paketista. He olivat tuunanneet asuntoa talouspaperilla. Loppurullan he olivat työntäneet silppurista läpi tai ainakin se oli sen näköinen.
Tänään bileet olivat olleet paremmat. Olohuoneessa odotti runsaasti askarreltua talouspaperia, koirien ruokakaapista kaikki pussukat ja purnukat tyhjennettyinä. Luita oli lähmätty mattoon (tassu pitää paremmin). Sohvatyynyt oli siirretty lattiatasoon leiripaikalle ja jälleen kerran, pöytäliina oli haettu estraadille. Tähän asti pärjäsin aika hyvin, kunnes huomasin yhtä aikaa sekä avoimen vessan oven että aloin tarkastella, että mitä omituista valkoista on pitkin lattioita. Ja tadaa!!! Tytöt olivat piipahtaneet vessassa. Sieltä oli haettu sekä koirien oma shampoo että minun hoitoaine. Todennäköisesti Iina pidempänä tyttönä oli päättänyt tsekata mun ”oman kaapin” . Sieltä oltiin lainattu täysi ihmistyttöjen tumppupakkaus sekä mikäs muu kuin tampax-paketti. Shampoota, tarroistaan takertuneita tumppuja, turvoksiin imeskeltyjä tampaxeja silmänkantamattomiin. Silloin tunsin kuinka korvissani alkoi vislata. Avasin kitani ja huusin niin kovaa kuin kitusista ääntä lähti.
Koirat olivat kuin suoraan pesäpallopelistä. Minä löin pallon eli karjaisin myrskyvaroituksen ja likat pinkoi sutimalla kotipesälle, ettei käry kävisi. Heittelin niitä tamppooneilla ja talouspaperilla. Lanasin tuhoalueesta kaiken roinan niiden arestipaikan eteen ja haukuin niitä kaikilla mahdollisilla sanoilla mitä mieleeni juolahti. Itkeskelin itsesäälissä, että miksi juuri mulla on maailman typerimmät piskit. Miksi mulla ei voi olla kivoja ja kilttejä koiria? Sellaisia, jotka ilahduttavat omistajaa sillä, että kotiin saapuessa tätä odottaa puhdas koti ja kauniisti hymyilevä koira. Miksi?
Koirat tutisevat edelleen arestissa roskaläjä nenän edessä. Tällä välin olen syönyt jääkaapin tyhjäksi, soittanut vanhemmille Kanarialle, että tytöt ovat olleet tosi tuhmia sekä naputellut tätä blogia. Itse asiassa kiukkuni alkaa laantua. Kuitenkin lattialistaan unohtuneen, siihen kiinni tarrautuneen tumpun ollessa näköpiirissäni, sykkeeni pysyy edelleen reippaana.
Mietin, että jatkossa mun pitää olla tarkka mitä tytöille puhun. Aamulla ennen lähtöä kerroin heille, että tänä iltana pidetään pyykki- ja siivousilta, kun viikonloppuna tein vain vähän siitä mitä piti. Pyysin heiltä apua, että ”jos mammaa työpäivän jälkeen laiskottaa, niin muistakaahan tsempata, että tänään me siivotaan!”. Eli jos mietitään, tytöthän huomioivat pyyntöni. Mun on pakko siivota.
Ja tässähän on aihetta ilakointiin. Tänään meni yli tunti ennen kuin eteisestä kuului ”stufn”. Luulen, että selviän tyttöjen järjestämästä luonnetestistä voittajana.
Kohta alkaa pienessä pesässäni rokki soimaan. Imuri herää talviunestaan jahdaten karkuun sinkoilevia villakoiria citymamman lantioiskujen tahdittamana. Samalla pesukone kiillottaa jumppapöksyni starttivalmiiksi. Lopuksi käyn tyttöjen kanssa nakkaamassa shampoolle tuoksuvat tumpputarrat koristeineen taloyhtiön roskikseen. Sieltä matka jatkuu iltakävelylle joen varteen ja saunan kautta sänkyyn. Sitten onkin tämä tiistai paketissa.