Citymamman seikkailut

Kuulin, että eilinen blogini sai muutaman lukijan haukkomaan henkeään kuin kala kuivalla maalla. Ymmärrän. Ajattelin kirjoittaa tänään ruotsinkielisistä uutisista. Joudun kuitenkin muuttamaan tuota suunnitelmaani, koska muuten blogi loppuisi tähän. Mulla ei ole nimittäin mitään sanottavaa edellä mainitsemastani aiheesta. Eilen oli paljon sanottavaa ja siitä aiheesta voisin kirjoittaa kahdeksan seuraavaakin blogia. En tee kuitenkaan niinkään, koska tarkoituksenani ei ole muuttaa tätä ”rakastelun alkeelliset alkeet”- blogisarjaksi.

Olen ollut jo viikon kipeänä ja mun olo on edelleen aika paska vaikka kuitenkin onneksi hetki hetkeltä parempi. Oletin, että antibiootit tehoaisivat nopeammin, ehkä sekin on aiheuttanut pettymystä ja turhautumista. Eilen jäi väliin yksi varmasti kesän mukavimmista työpäivistä. Tänä viikonloppuna oli myös Sataman Yö, jossa oli ihan hyviäkin esiintyjiä. Sekin jäi väliin sairastelun vuoksi, mutta toisaalta siitä en ole pahoillani. Minulla oli erittäin mukava ilta ulkoilun, saunan ja ystäväni seurassa. En kaivannut hetkeäkään kaupungin humputuksia. Tänään on ollut ihana, laiska liisterisunnuntai. Nukuin pitkään ja makoilin sängyssä vielä pidempään.

Maistuvan aamupalan jälkeen surffailin netissä ja lähdin tyttöjen kanssa koirapuistoon. Ne olivat yhtä riehakkaalla tuulella kuin emäntänsä. Portista puiston puolelle päästessään ne eivät tehneet räjähtävää alkustarttia muiden sekaan vaan jolkottelivat puolihorteessa puolikuun muotoisen tsekkauskierroksen ketä on paikalla. Iina jäi jonkun rekun juttusille, mutta Ilona hämmästytti minua poikkeuksellisella käytöksellään vain viisi minuuttia myöhemmin. Tunsin yhtäkkiä kun rouva koputti kynnellä pohkeeseen. Katsoin alas ja Ilonan hapan ilme oli kaikenkertova: ”tää on niin nähty...” ja lähes huomaamaton vilkaisu portille päin. Vetkutin lähtöä jonkin aikaa, kunnes Ilona alkoi piirtämään tassulla hiekkaan kirjain kerrallaan, että l-ä-h-d-e-t-ä-ä-n. Lähdimme läheisen metsäpolun kautta rantareitille, josta pääsi uudelle metsäpolulle ja sieltä kävelytietä pitkin kotiin.

Ensi viikolla on juhannus enkä malta odottaa torstaita, että pääsen mökille perheeni kanssa. Tajusin, että keskiviikkona mulla on tatuoinnin korjaus, joten tähän jää vain kaksi päivää aikaa hoitaa alkuvalmistelut. Oletan, että suurin haaste tulee olemaan tuoreiden, riittävän nuorten nokkosten löytäminen, koska tarkoituksena on paistaa itse tehtyjä nokkoslettuja. Vaihtoehtona on tehdä pinaattilettuja, mutta ne ei ole niin hauskoja. Äiti on luvannut tehdä juhannusperinteeseemme kuuluvan mansikkakakun.

Ystäväni on sitä mieltä, että juhannusiltana käymme etsimässä seitsemän kukkaa, jotka asetamme tyynyjemme alle. Se on varmasti kivaa ja saa minut hymyilemään kukkiiin liittyvän taianomaisen uskomuksen vuoksi. Seuraavan yön uni paljastaa kuka on se elämämme suuri rakkaus, kumppani, kenen kanssa tulee jakamaan elämän. Mulle tuli suorituspaineita. Jos saan kukista astmaoireita, saanko poistaa ne tyynyn alta jäämättä vanhaksipiiaksi? Tai mitä jos näen unta jostain tosi tylsästä tyypistä, kenen kanssa en suostuisi olemaan vaikka aseella uhattaisiin? Joudunko marssimaan kohtalonsormen osoittamana pakkoliittoon? Voiko väärästä vihjeestä valittaa jonnekin? Entä jos näkee unta juuri siitä unelmiensa kumppanista, jonka kanssa haluaa jakaa elämänsä? Onkohan kenelläkään tietoa kuinka pitkä odotusaika sen saamisessa mahtaa olla? Näyttää siltä, että joudun valvomaan koko yöttömän yön, ettei kerätyt kukkaset tyynyni alla pääse tekemään tulevaisuuteeni kovin montaa jekkua.

Pihalla sataa vettä taivaan täydeltä. Vaikka ikkunat ovat kiinni, voin haistaa sateen tuoksun. Sateen seurauksena ulkona on vähän hämärää ja koivun lehdet kimaltelevat vesipisaroiden valuessa niiden pintaa pitkin. Ne ovat kauniita. Koti on hiljainen näppäimistön pientä ja tasaista naputusta lukuun ottamatta. Istun olohuoneen sohvalla kirjoittaen tätä blogia. Koirat ovat makuuhuoneessa nukkumassa. Kävin laittamassa teeveden kiehumaan. Ihan kohta otan kupillisen kamomillateetä, laitan Bob Marleyn soimaan ja annan sen keinutella lanteitani. Aion tanssia, laiskasti ja musiikista nauttien. Oloni on pienen tuulen henkäyksen, tuskin tunnistettavan tunteen verran haikea. Silti mua hymyilyttää. Sydämmessäni tuntuu kertakaikkisen hyvältä viime aikojen kitkeristäkin makuelämyksistä huolimatta. Katson itseäni peilistä. Tällaista tämä sitten on. Elämään ihastuneen, rakkauteen rakastuneen, kamomillateestä pitävän, nelikymppisen naisen sunnuntai-ilta.

http://www.youtube.com/watch?v=WvzTV6wfkvA