Musiikki on maailman paras keksintö. Olen ehkä tämän pallukan epämusikaalisin ihminen (uskomatonta, että olen nuorena soittanut rumpuja! Äitille terveisiä, että ymmärrän erittäin hyvin miksi ette ostaneet rumpuja kotiin…), mutta rakastan biisejä. Ne ovat tarinoita ja jokainen erilainen, vaikka aihe olisi sama. Vähän kuin ihmiset. Joillakin on toisten kanssa samankaltaisia kokemuksia, mutta silti jokainen kävelee oman polkunsa. Olen kuunnellut tänä iltana paljon musiikkia, koska mulla on ollut ikävä erästä ihmistä ja olen ajatellut häntä paljon.
Tänään minussa on ollut virtaa kuin pienessä pitäjässä. Siihen on syynsä. Eteisen seinä alkoi synnyttämään jotain kaunista. Heräsin kukonlaulun aikaan ja kasilta oli jo pesukone pyörittämässä jumppapöksyjäni, jotta ne ovat huomenna täydessä iskussaan tuoksuen orkidealle. Aivastusten tahdittamana reippailimme tyttöjen kanssa kävelyllä jo ennen yhdeksää aamulla. Se on meillä totaalinen poikkeustila. Aamu oli aurinkoinen, joten päätin ottaa kameran mukaan. Sen seurauksena tytöt istui puolet ajasta vieressäni ja viilasivat ajankuluksi kynsiään sillä aikaa, kun yritin kuvata kiviä ja kantoja sekä vedessä kelluvia sorsia.
Päivällä itse taiteilija saapui. Koska en ole kätilö, vaan varsin puhelias perskärpänen, tuli mulle ja koirille lähtö evakkoon. Reppu selässä hyppäsimme siskoni autoon ja lähdimme päiväksi hänen perheensä luokse maalle. Kokkasimme yhdessä ruokaa; minä, siskoni ja hänen mies. Lapsilla oli leffahetki. Isossa keittiössä oli tilaa touhuta, hella ja iso pöytä sekä pariskunnan rupattelu saivat minut vaipumaan ajatuksiini. Mietin, että en muista milloin viimeksi mulla on ollut yhtä kotoisa olotila. Kyllä se oli siellä maalla pienessä piilopirtissäni. Ollessamme kävelyllä jostain talolta tuli savun tuoksu, kun sitä lämmitettiin. Suljin pieneksi hetkeksi silmäni. Vedin keuhkot täyteen ilmaa ja palasin hetkeksi takaisin vanhaan kotiini takkaa sytyttämään. Päivällinen vei kielen mennessäni ja nautin suunnattomasti ruokailuhetkestämme. Siitä on miljoona vuotta, kun istuin oman perheeni kanssa pöydän ääressä ruokailemassa.
Iso talo, iso piha, savun tuoksu, onnellinen perhe ja suuret pellot muistuttivat siitä, minne sieluni kuuluu. Maalle. Sinne minun on palattava. Viihdyn kaupungissa ja olen onnellinen, mutta maalla olen kuitenkin onnellisempi kuin kaupungissa. Ensin pitää odottaa, että saan ajokortin takaisin. Sitten pitää odottaa, että vastaani kävelee se hullu, joka on valmis muuttamaan kanssani ikuiselle työleirille. Sitten voin ostaa talon, pakata repun ja mennä kotiin. Tällä kertaa joudun elämään sitkua vaikka haluaisin elää nytkua.
Illalla ajattelin täällä pikku kodissani, että juon lasillisen viiniä ja rentoudun hieman. Lopputulos oli se, että se riivatun iloliemi loppui klo 20:58 eli mulla ei ollut pienintäkään mahdollisuutta pikkukauppaan pelastaakseni tilanteen. Sisältäni nouseva kiukku houkutteli huutamaan kuin eläin ja tuli melkein vastustamaton tarve ottaa keskivahva itkupotkuraivari. Kasasin aikuisuuden rippeeni ja hyväksyin tilanteen. Niinpä olen istunut illan kuivin suin ja kostanut tilanteen kaikille facebookissa notkuneille kavereille. Linkitin sinne melkein koko youtuben ja kun sain sen puuhan valmiiksi, keitin itselleni kupin kaakaota ja tein pari leipää.
Yömyssy tekee tehtävänsä, sokerihumala auttaa paremman puutteessa. Silmäluomet vaappuu, joten on mennä nukkumaan ja laskea lampaat, ennen kuin hiekka lentää Nukku-Matin laukusta.