Citymamman seikkailut

Jo muutamana päivänä päänsäryt ovat kiusanneet. Unohdin ottaa epilepsialääkkeet ajallaan, jo parina päivänä. Yöunet ovat olleet katkonaisia ja levottomia. Päässä on outo olo. Sitä särkee ja ei särje. Ruoka ei maistu. Humahtelee. Ravistelen päätäni. Keskustelen ja pohdin jotakin toisen ihmisen kanssa. Hetkeä myöhemmin en muista aihetta, asiaa. Olen epävarma kenen kanssa juttelin. Haistan jotain, mutta en tiedä mitä se on. Se on kuin Kloritea, yäk. Onko siivooja käyttänyt uutta pesuainetta työhuoneessani? Käsiä pistelee. Sanat pomppii ja en pysty keskittymään. Hetkeksi helpottaa. Olen sitkeä. Jaksan tehdä työpäivän. Taistelen kotiin asti, yritän kaikkeni ja onnistun. Kotona tipun, kiepun kuin pyörteen mukana jonnekin usvaan. Tuntuu pahalta, mutta olen halvaantunut. Mielessäni. Piristyn ja pää kirkastuu. Huh, se on ohi. Tällä kertaa.

Hetkeä myöhemmin humahtaa uudestaan. Se alkaa alusta. Monesko kerta, en tiedä. Olen jo väsynyt. Pääsee itku. Pelottaa ja palelee. Olen yksin. En jaksa enää. En jaksa näitä kohtauksia. Tulee hätä. Kenet pyydän luokseni? En halua olla yksin. En tiedä mitä tapahtuu seuraavaksi. Soittelen jonnekin. Käsi puutuu. Kasvoja kutittaa. Ihmettelen puhelinta katsoen, että miksi minä tälle ihmiselle soitan? En muista valinneeni hänen numeroa. Vai muistanko? En ole varma.

Seuraava vuorokausi menee sumussa. Lääkäri on ymmärtäväinen, mutta topakka. Pääsen kotiin. Ovessa odottaa pussukka. Mutakakkua ja Fazerin sinistä. Hymyilyttää. Itkettää, vituttaa ja pelottaa. Voi saatana, kun keksisin keinon millä pääsen tästä eroon. En pääse, tiedän kyllä sen. Ystäviä ja perhe on lähellä. He ovat ottaneet minusta kopin. Minua kannatellaan, hoivataan. Mun ei tarvi hetkeäkään olla tai jaksaa yksin. Mun vointia herätään tarkistamaan yöllä, mun viereen tullaan nukkumaan ja pidetään tiukasti kiinni. Mua hierotaan, silitetään ja kääritään mielen silkkihuntuun.

Mun kanssa nauretaan ja viisastellaan sähköiskuista, maadottamisesta ja sätkyistä. Puhumme auringosta ja keväästä. Puhumme kaikesta muusta kuin epilepsiasta ja voinnistani. Itken, nauran ja ilkeilen, olen ylimielinen ja takerrun peloissani. Olenhan minä nätistikin. Mutta kun humahtaa.. Se on sietämätöntä, henkisesti ja fyysisesti. Tiedän, että rakkaani lukevat tämän. Anteeksi. Mun oli paha olla. Tiedän, että kukaan teistä ei odota tai halua anteeksipyyntöäni. Olen siunattu, että minulla on teidät.

Huoh. Matkanteko on ollut pari päivää raskasta, mutta nyt on jo kuitenkin melko hyvä mieli. Päivät ovat olleet rankkoja, mutta niistä taas selvittiin. Minä, rakkaimpani ja ystäväni. Mulla on epilepsia ja niin tää elämä vaan menee. Vaan arvaa mikä sen voittaa? Tämä elämä hyvien asioiden, rakkaiden ihmisten, elämäni helmien syleilyssä. Se voittaa. Nyt ja aina.

Kyyneeet valuvat ja on vaikea kirjoittaa tätä. Ne maistuu suolaiselle, tunnetko sen näistä kirjaimista? Sanoistani? Kuuletko, kun itken hiljaa. Rintaa puristaa. Tiedätkö, itken helpotuksesta.