Olen toipunut vapusta, periaatteellisesti. Vappua kanssani viettäneet ystävät olivat ihania, mutta skumppa ei sovi mun pirtaan. Saan siitä joka kerta jysärin, vaikka vain varovasti nuuskaisen pullon suusta. (tälläkin kertaa kostutin vain aavistuksen huuliani) Eilen parantelin oloa päiväkävelyllä ja -saunalla. Kävelin rantaraittia napit päässä musiikkia kuunnellen ja vaivuin omiin ajatuksiini. Vietin vappupäivää yksin ensimmäistä kertaa elämässä. Oloni oli hieman haikea, mutta toisaalta myös hyvä. Sain tepsutella omaan tahtiin, aurinko paistoi ja maisema oli kaunis. Minua ei odottanut kukaan. Koirat nuuskuttelivat maata hännät heiluen. Iina pökki heinätupsuja kuonollaan haistaakseen vielä paremmin mitä ikinä siellä olikin. Ilona pysähteli välillä katselemaan järvelle ja korvat tuulessa lepattaen nosti kuonoaan nautiskellessaan vappupäivästä.
Musiikin läpi kuulin kuinka joku vappulainen painoi moottoritiellä pilliä pitkään ja hauskasti tuuttaillen. Mua hymyilytti. Hymy vaihtui hetkessä hämmennykseksi, kun auto kurvasi maantien laitaan parkkiin ja mielenkiintoni heräsi, että mitä siellä tapahtuu. Autosta pomppasi joku mies ulos. No isähän se siellä! Apukuskin ovi lennähti auki ja äitin pää ilmestyi näkyviin. Molemmat loistivat kuin Naantalin aurinko ja kuului kysymys ”Mitä sää täällä!?” – ”Kävelyllä koirien kanssa….” Rupateltiin muutama sana, Ilona ulvoi mummolle (äitille) vappulaulun ja jatkoimme matkaa vanhempieni kaasuttessa takaisin moottoritien autovirtaan.
Jatkaessani päiväkävelyä mietin jälleen tämän maailman menoa ja neljänkympin kriisiäni. Meinaan välillä unohtaa sen, kun on niin paljon kaikkea muuta säätöä (kuulostaa siltä kuin elämäni olisi jännittäviä juonenkäänteitä omaavaa surffailua). Minusta alkoi tuntua siltä, että nelikymppisenä on piru vieköön pakko miettiä elämää laajemmalti kuin seuraavan Fazerin sinisen verran. Tiedän kuka olen, mutta välillä vaikeuksia syntyy siitä, että olemiseni on ristiriidassa olettamaani ”tavallisten ihmisten tavalliseen elämään ja arvoihin” (eikö ollutkin salaperäisesti sanottu?). Mulla on aina ollut sisäsyntyinen himo vastustaa erinäisiä asioita ja arvoja sekä mielestäni niiden asettamia rajoja vastaan. Olen tunteella purjehtiva tornado. Sytyn sekunnissa, toimin ensin ja ajattelen sitten. Jos joku innostuu tanssimaan pöydällä, minä kipuan vieressä olevaa tolppaa pitkin katonrajaan. Olen rajaton. Miksi? Mistä pirusta minä sen tietäisin. Piilotin mietintämyssyyni yhden kysymyksen lisää. Loppujen lopuksi kysymys kai kuuluukin, että hyväksynkö minä muiden erilaisuuden suhteessa itseeni? O’ou… vastaus ei ollutkaan päivänselvä.
Kun mietintämyssy oli valahtanut silmilleni liian suuresta kuormituksesta, eteeni käveli päiväni piristys. Nainen, joka oli yhtä valkoinen kuin minä, mutta hymyili säteillen. Hän oli tuonut kissansa opettelemaan kävelyä narun päässä. Maassa oli sellainen karvalättänä, jonka tunnisti kissaksi vihaisesti maata myöten kiemurtelevasta hännästä. Yhteistyö näytti sujuvan hyvin… Yhtä hyvin kuin minulla seesteiset kävelylenkit tyttöjen kanssa. Siinä missä se nainen veti kissaa perässään kuin unilelua, minä tulin tukevassa takakenossa kantapäät asfalttia auraten pitääkseni koirat irti kissasta. Takakireä kissa oli söpö ja ihastuin siihen heti. Nainen ihastui koiriini ja rupattelutuokiomme oli valmis alkamaan. Syystä tai toisesta puhuimme toistemme päälle samoja asioita. Hymyilimme leveästi kuin apinat ja hoimme kuin papukaijat ”niin mullakin, niin minäkin!”. Me molemmat saamme jysärin skumpasta, molemmat tykkää kissoista ja koirista, kumpikin jännitti vieraan koiran mennessä ohitsemme, kumpikin asuu saman pesiskentän laitamilla, kumpikin oli menossa päiväsaunaan. Hän makkaran kanssa ja minä ilman. Päätin jatkaa matkaa, mutta poiskulkiessamme huutelimme vielä toisillemme ja sovimme, että ensi kerran kun tapaamme, hankimme yhteistuumin päänsäryn. Hän oli satunnainen kulkija, joka vain pöllähti kohdalleni yksinäisenä vappupäivänä. Enää en ollut yksinäinen. Minua hymyilytti.
Tänään juttelin isän kanssa maailmankaikkeuden äärettömyydestä. Kuinka pieni kirppu yksi ihminen täällä on. Eilinen elämän pohdinta arvoista jatkui. Jäin jumiin siihen kohtaan, että pakkohan äärettömän on päättyä johonkin. Että mitä se ääretön sitten on? Mietintämyssyä hieroessani isä kysyi; ”no, entäs jos siellä tulee seinä vastaan? Mitä sitten?” . Suuhuni pöllähti niin paljon jauhoja, että näytin hamsterilta. Sitten mua nauratti. Sitten isää nauratti. Sitten poikaani nauratti. Niinpä, mitä sen on väliä mitä äärettömyyden päässä on vai onko siellä mitään. Ei mitään väliä. Huomisesta ei kukaan tiedä eikä äärettömästä. Kaikki on tässä ja nyt. Tällä hetkellä on merkitystä. Onnellisuudella on merkitystä. Isän sanoin; ”Ihminen tarvitsee haaveita. Ilman niitä voi olla yhtä hyvin kuollut”.
Vapaudella olla oma itse, sillä on merkitystä. Vanhempani sanoivat tässä eräänä päivänä ihanasti onnellisuudesta ja vapaudesta. ”Ole vaikka apinan kanssa, jos se tekee sinut onnelliseksi. Vain sillä on väliä miltä sinusta itsestäsi tuntuu, ei sillä mitä muut sinusta ajattelevat.” Mietin hetken, että kuinka kertoisin mitä mieltä itse olen. ”Totta. Mutta minä en haluaisi olla apinan kanssa. Miettikää nyt miltä näyttäisi jos kumppanini olisi punapersepaviaani?”.
Istun sohvalla ja mietin, että taidan olla unelmiani syleilevä maailmankaikkeuden itikan kakka.