Istuin kartturin paikalla läppäri sylissä. Vanhemmat pohtivat ruokaostoksia. Samalla mietimme mitä viemme mummolle tuliaiseksi ja syntymäpäivälahjaksi. Näppiksestä kuului tasainen naputus sormieni pomppiessa kirjaimelta toiselle. Pienen häivähdyksen hetken mielessäni piipahti ajatus, että onkohan netissä roikkuminen lähtenyt käpälästä. Pyysin isää laittamaan musiikkia soimaan. Anna Eriksson pauhasi, kunnes isä alkoi surffata. Suomipopin kohdalla rääkäisin, että tähän! Vanhempien mussukka sai jälleen tahtonsa periksi. Jatkoimme matkaa rusketusraitojen merkeissä PMMP:n tahdittamana, jonka jälkeen Anssi Kela pohti miten sydämmet toimii. Mietin samaa asiaa, jälleen kerran. Ja kokemuksen syvällä rintaäänellä voin luvata: ei ollut viimeinen kerta.
Rakkaus on härö juttu. Ilman rakkautta olo on kuin näivettyneellä kukalla. Kuitenkin yhtäaikaa on pelottava tietoisuus siitä, että rakkaus voi nipistää sydämmestä niin kipeästi, että itkettää. Mieleni tekee sanoa, että hyppää rakkauden kelkkaan rohkeasti ja älä pelkää huomista! Wau, hienot sanat. Muuten täydellistä, mutta minua ainakin pelottaa. Muutaman kerran on matto lähtenyt jalkojen alta niin rivakasti, että vieläkin on pakarat turvoksissa. Jos rinnassa puhaltaa rakkauden puhuri, arkajalka voi kaivaa lakikirjan esille. Se on sellainen lakikirja, että siinä kerrotaan kaikki rakkaudentunteet ja -teot, jotka voivat satuttaa. Siinä myös kuvaillaan yksityiskohtaisesti mitä seuraamuksia niistä voi tulla. Kuitenkin, kun paukauttaa lakikirjan kannet yhteen, sitä jää miettimään… Pitäisikö kuitenkin pikku kriminaalin tavoin uhmata kohtaloa ja rakastua muuallakin kuin päiväunissa?
Päivän yksi tärkeistä asioista oli vierailut mummojen luona. Ensimmäistä kertaa höpsähtänyt mummoni ei tunnistanut minua. Siitä tuli haikea olo. Jonkin ajan päästä hän kuitenkin muisti minut ja sai palautettua mieleensä, että kuka hänen nojatuolissa nököttää. Kahvittelimme, kun äiti oli leiponut mummolle herkkuja. Kutsuin mummoa tytön hupakoksi ja hän kertoi nauraen, että sellainen hän on… Kahvipöytään oli katettu astiasto, jonka kuppien ja lautasten valkoisella pohjalla olevat, hennon siniset ruusut nousivat kauniisti esille. Ruusut olivat kuin höyheniä siinä lautasella. Ne toi tullessaan vanhan ajan maalaisromanttisen tunnelman.
Mummo kertoi topakasti, että lumien lähdettyä hän muuttaa takaisin kotitilalle. Saimme kutsun sinne ja sovimme, että hän tekee kanssani kangaspuilla räsymattoja kuten kauan sitten, kun olin vielä pieni tyttönen. Mummo kyseli menisinkö hänen luokseen yöksi joku kerta ja kehuskeli, että hänen tyttönsä (äitini) on oppinut leipomaan. Lähdön saapuessa hänellä oli äidille paljon asiaa. Hän venytti lähtöämme ja eteisessä hän kaivoi pussukasta itse kutomansa villasukat ja antoi ne minulle.
Ehdimme kävellä jo melkein autolle, kun mummon ovelta kuului huuto: ”Santukka!” – ”Sano äitillesi ja isällesi, että kudon heille villasukat!”. Huikkasin takaisin kertovani terveisen. Käännyin ja lähdin jatkamaan matkaani autolle. ”Santukka!” ”Minä annan sulle toisella kerralla vielä jotain muutakin kuin villasukat.” Kävelin takaisin mummon luokse ja huomasin, että häntä itketti. Siinä kohti sydäntäni vihlaisi. Vanha rakas mummoni olisi halunnut meidän jäävän ja emme voineet toteuttaa hänen toivettaan. Se tuntui jotenkin raa’alta. Jatkoimme keskustelua ja kerroin, että olen onnellinen saamistani sukista ja ne riittävät loistavasti. ”Santukka, kiva että tulit.” Siinä vaiheessa hymyilin ja purin hampaat yhteen, itku kuristi kurkkuni. Hyvästelimme jälleen kerran ja mummo jäi katsomaan perääni. Jälleen kuului ”Santukka!”. ”Muista sanoa äitillesi ja isällesi, että kudon heille villasukat.” Mummo oli jo unohtanut aiemman keskustelun ja suru lähdöstämme alkoi alusta. Minun oli vain käveltävä pois. Mummo pyyhki kostuneita silmiään ja jäi ovelle katsomaan lähtöämme.
Toinen mummeli on väsynyt ja huonovointinen. Hänestä olen huolissani, kuten muutkin läheiset. Tuntuu, että haluan kirjoittaa tämän tähän, mutta en jakaa asiaa enempää. Kumpaakin mummoa ajatellessa haikeus on päällimmäinen tunteeni.
Mulla itsellä oli tänään sairaalapäivä, joten piipahdin vanhempieni kanssa Kuopiossa. Jännitin sitä etukäteen ja olen ollut vaihtelevan paljon mietteissäni jo muutaman viikon ajan. Minulla oli toiveita, joista tiesin osan olevan pilvilinnoja. Vanhemmat kävivät hurvittelemassa ja hakivat kalakukon torilta minun ollessa tohtorin luona. ”Se oli fiasko kukko! Kuori oli kolme senttiä paksu. Kilon kukossa oli kaloja ja läskiä kahden ruokalusikallisen verran!” Äiti ja isä jatkoivat tuhinaansa ja kertoivat lisää: ”kyllä on muikut hinnoissaan.. siinä tuli leivälle hintaa..” Olin jo ymmärtänyt, että kukko ei miellyttänyt heidän makuhermoja. He muistelivat, että edellinenkin kukko oli ihan paska, mutta olivat unohtaneet, etteivät osta kyseiseltä kauppiaalta enää kalakukkoja. Viime kerralla kukko oli puistattanut suussa tuntuneiden ruotojen vuoksi. Kalakukon laadun analysointi oli sen verran perusteellista, että selkäytimessäni lukee ”älä ikinä enää koske kalakukkoon”.
Takana on rankka päivä hyvässä ja vähemmmän hyvässä mielessä. Äidin ja isän hermorakennetta haastanut kalakukko ja minua keljuttaneet tohtorin päätökset saivat päivän mittaan suut mutrulleen, mutta onneksi vain vähäksi aikaa. Äiti ja isä unohtaa harmitukset hetkessä ja he ovat sen verran hassua ja vallatonta seuraa, etten voi tehdä muuta kuin olla hyvällä tuulella. Viihdyn vanhempieni seurassa turhankin hyvin, joten minusta on tulossa ennätysvauhtia pesunkestävä vanhapiika. Vanhapiika, joka ei koske kalakukkoon. Vanhapiika, jolle kotioven avautuessa iloisesti ilmoitettiin: Me rakastetaan sua!