Citymamman seikkailut

Kaikki alkoi puoli vuotta sitten. Päädyin ”keskellä ei mitään” sijainneesta, pienestä piilopirtistäni kaupungin laitamille pieneen kaksioon. Katuvalojen häikäisemänä olen viimeisten kuukausien aikana potkaissut lannanhajuiset kumpparit jalasta, piilottanut juurikasvun hiuksista, ostanut ripsivärin ja ostanut koirilleni toppapuvut. Olen vaihtanut Agrimarketin rehuosaston sponsoroinnin hikoiluun kuntosalin juoksumatolla ja välikuolemiin jumppatunneilla.

Mielestäni kohtuullisen hyvä setti muutamalle kuukaudelle, jonka aikana maalaismamma on päättänyt kuoria sisältään esille tsäpäkän kaupunkilaispimun. Kun tänään tulin kotiin kampaajan huumaaville suitsukkeille tuoksuvana, koiria aivastutti, kun ne tervehtiessään tunkivat kuononsa kampaajani tekemiin ilmaviin kikkuroihin. Jos menisin huomenna töihin näin, työkaverit eivät tunnistaisi. Normaalisti, kaikista tuunailuistani huolimatta aamulla pöyhitty tukka paljastuu pipon alta alistettuna karvamattona, jota ei piristä mikään maailman mahti ennen iltasaunaa. Kutrejani ihastellessani vaivuin ajtuksiin. Hieroessani huulirasvaa kaupunkilaisille huulilleni jäin miettimään, että kuka tässä on voittanut ja mitä? Uppoudutaan hetkeksi historian havinoihin.

Vielä hetki sitten elämäni oli hieman erilaista. Elin maalla eläinlauman ympäröimänä haisten vuoronperään kissoille, koirille, lampaille tai hevosille. Oli aika erikoista, jos muistin harjata oman hulmuharjani joka päivä. Hevoset kiilsivät, joka päivä. Eläimiä ei erityisesti hetkauttanut saavuinko talliin tukka takussa vai kikkuroille käänneltynä. Yhtä vähän niitä kiinnosti mitä olin pukenut päälleni vai olinko pukenut mitään. Niitä kiinnosti ruoka ja sitä kului paljon. Niitä kiinnosti se, että ne saivat ulkoilla riittävästi ja niillä oli puhtaat pehkut mihin laskeutua yöunille.

Kerran jos toisenkin minulla pääsi parku kaiken sen työleirin ja omituisen huumorintajun omaavien eläinteni keskellä. Muistan pirunsarvet päässäni, kun jouduin sadannen kerran vastaamaan erilaisiin kutsuihin, että ”Hitsi, en nyt pääse, kun on noi kissat, koirat, hevoset, lampaat, vesiastiat, rikkinäiset tolpat, sähkökatko ja vesipumppu hajalla. Lisäksi visa huutaa hoosiannaa, kun piti piipahtaa Agrimarketissa. Mutta hei, kiva kun kysyit.” Voin sanoa, että se on niitä hetkiä, milloin katsotaan kuinka paljon rakastaa omaa valintaansa. Ja paljonhan minä rakastin sitä kodikasta, tuttua ja turvallista, ikuista ja harvoin hallittua kaaosta.

Mutta elämä on vekkuli kaveri ja tykkää tehdä jekkuja slloin tällöin. Minun kohdalla elämä on tuntunut olevan erityisen vitsikäs. Yhden mehevän jekun seurauksena minun oli luovuttava lähes kaikesta minulle rakkaasta ja ennen kaikkea, elämäntavastani. Olin marttyyrien kuningatar ja kroolasin itsesäälissä parkuen surkeaa kohtaloani. Täytyyhän se myöntää, että jokaisen hevosauton ajaessa pihasta pois, ystäväni hirnuessa kuljetuskopissa huolissaan, tunsin kylmät sisäelimeni ja kivusta kiemurtelevan sydämmen. Kivusta, joka luopumisen tuskasta syntyneenä repäisi pienen palan jokaisen lähtijän mukaan.

Sen rakkauden raunioille olisi ollut helppoa jäädä. Mutta kuten läheiseni tietävät. Sen lisäksi, että olin sairastunut siten, etten voinut enää asua maalla, minua on aina riivannut toinenkin vaiva. Nälkä. Elämännälkä. Se on helvetillinen polte, joka ei jätä rauhaan, vaan kierosti keimaillen houkuttelee mukaansa. Onneksi, sanon minä. Toinen yhtä paha ellei pahempi on lähimmäiset ja rakkaimmat ystävät. He eivät jätä rauhaan, he eivät anna masentua, he eivät anna teeskennellä, että kaikki olisi hyvin. He pakottavat sinut olemaan totta. He pakottavat sinut kuulemaan, tuntemaan, että olet rakas, korvaamaton. ”Ei ole toista Satua, älä siis teeskentele sellaista.”

Niin vain kävi, että selvisin surustani, kasasin sisuni ja päätin, minä selviän! No, tämä on nyt se juttu. Asunto kaupungissa, kaksi pilalle hemmoteltua koiraa, kikkuroita tukassa, jumppatrikoot kaapissa ja ripsiväri kylppärin kaapissa. Kaikki tämä muutamassa kuukaudessa. Mihin minulla on kiire? En tiedä.

Sen tiedän, etten ole enää maalaismamma. En ole myöskään kaupunkilaispimu. Olen jotain niiden väliltä. Niinpä päätin tänään, että olen Citymamma. Helvetti. Minä olen citymamma!

Mitä se tarkoittaa? Ei hajuakaan. Nähtäväksi jää ja siitä kirjoitan tänne. Elämänmakuisena, kaikilla väreillä, mausteilla ja mutu-tunteilla höystettynä. Nyt tämä Citymamma kuittaa ensimmäisen bloginsa kirjoitetuksi ja lähtee iltakävelylle pilalle hemmoteltujen koiriensa kanssa.