Kello oli aamuyöllä neljä, kun heräsin kipinää iskevään päänsärkyyn. Kurkku oli kuin raastinrauta ja hengitys tuntui kuumalta. Herätessäni makasin selälläni äksänä ja pohdin, että olenko nukkua honottanut suu auki ja kuivattanut kurkun kuorsaamalla. Nielaisin ja korvassa kävi viiltävä kipu. Kuului vain suhinaa. Kävin raksukupilla hakemassa pillerin, mutta se ei auttanut. Ensin itkeskelin itsesäälissä, että ”miks mulle, oi miks just mulle..yhyy’yy..” Niinpä aamun sarastaessa lähdin päivystävälle lääkärille. Silmät punaisena istahdin nahkaiseen penkkiin ja surkeana tervehdin lääkäriä. Olinhan lähes kuolemankielissä ja käyttäydyin tilanteen vakavuuden huomioon ottaen. Tohtori tuijotti töttörön avulla korvaan ja totesi ”Korvatulehdus”. Olin helpottunut, kun tajusin selviäväni hengissä. Mikäli kuulin oikein mitä lääkäri sanoi.
Lähdin koirien kanssa aamukävelylle. Ilma oli raikas ja kaunis. Aurinko paistoi ja tiellä oli aika vähän muita kulkijoita. Kuuntelin napeista musiikkia ja siirryin kävelytieltä metsäpolulle, joka myötäilee läheisen järven rantaa. Liikehtivät auringonsäteet leikkivät puiden ja pusikoiden kanssa. Vesi oli kaunista, syvän sinistä ja laineet keinahtelivat laiskasti. Koirat kävelivat (kerrankin) hitain askelin ja haistelivat jokaisen sammaltupon ja kivenkolon tarkasti. Tajusin, että alentuneen kuulon lisäksi en nenääni vaivaavasta räkäruuhkasta johtuen haistanut mitään. Muistin ystäväni kirjoittaman blogin ja sen kuinka hän pohtii siinä miten eläimet elävät lunkkia elämää, tässä ja nyt. Hänen esimerkkinsä liittyy muurahaisyhdyskunnan muuttopuuhiin. Laitan blogiin linkin tänne sivuilleni.
Saavuin polkua pitkin uimarannalle. Siellä ei ollut ketään. Istahdin kannon nokkaan ja annoin auringon ja viileän tuulenvireen hyväillä kasvojani. Suljin silmäni. Oli hassun kaksijakoinen olo. Toisaalta mielessäni risteili hyökyaallon tavoin paljon asioita ja toisaalta mieleni oli tyhjä. Oloni oli väsymyksestä hiljentynyt, mutta tyytyväinen. Mietin niitä muurahaisia. Yritin saada niistä tukea syvällisemmän ajatushetken synnyttämiseksi. Istuin sen kannon nokassa lähes puoli tuntia ja tiedätkö. Mun päässä ei tapahtunut mitään viisasta. Kävelin kotiin.
Päivän aikana luonani kävi sekä ystäväni että poikani. Ne tapaamiset tuntuivat hyvälle ja sain hieman voimia kipeän olotilani taltuttamiseen. Tosin olisi ollut vielä mukavampaa, jos olisin kuullut edes puolet siitä mitä he puhuivat. Ja oli ihana viettää pojan kanssa aikaa. Uskon, että me molemmat nautimme hyvästä elokuvahetkestä yhdessä. Muistinko jo sanoa? Nukuin yli puolet leffasta ja hän herätti minut lähtiessään. Tuli sellainen vuoden äiti 2013-fiilis, kun huiskutin hänelle oven välissä. Illalla oveni taakse tupsahti kaksi tyttöä. He veivät Iinan koirapuistoon ja Ilonan iltakävelylle. Söimme iltapalan, jäätelöä jälkiruuaksi ja tuijotimme hetken leffaa. He lähtivät äsken ja nyt on taas ihan hiljaista. Ihan kuin päivälläkin. Mun korvien välissä ei edelleenkään tapahdu mitään. Ihan niin kuin päivälläkin. Onneksi olen sairaslomalla. Mulla ei olisi mitään sanottavaa asiakkaille, kun kykenen vain huohottamaan. Puheluistani saattaisi tulla jotain muuta mieleen kuin viranomaiselta tuleva puhelu. Ja toiseksi, jos ne eivät huutaisi mulle, en myöskään tajuaisi mitä ne puhuu.
Toivon, että sekä korvatulehdus että räkäruuhka helpottavat pian. Jospa sitten pääni sisällä kuuluisi jotain muutakin kuin suhinaa ja pystyn hengittämään muutenkin kuin suu auki honottamalla.