Äitienpäivä. Aika siistiä. Kävin aamulla 14km:n lenkillä ja silloin on hyvin aikaa miettiä syntyjä syviä. Äitienpäivä kirvoittaa miettimään sukupolvien ketjua mummosta äitiin, äidistä minuun ja minusta lapseeni. Mammajengiämme. Kuinka mummo on tuntunut aina kivikautisen vanhalta. Ensimmäisissäkin muistikuvissani toisella mummolla on ollut kirkuvan punainen sojotukka ja toisella hopeanharmaan lampaanvillainen isoilla rullilla ilahdutettu hattaratukka.
Kuinka meinasin saada vakavia traumoja huomatessani äitini ensimmäiset harmaat hapset. Silloin tajusin, että se pirulainen aikoo vanheta. Äiti-ihmisillä ei ole lupaa sellaiseen, koska se pakottaa lapsen miettimään tulevaa. Että väistämättä yhtenä päivänä vellilusikan pitelijä vaihtuu pöydän toiselle puolelle syöttämään äitivanhukselle sitä kuuluisaa helmipuuroa mikä valskaa vanhusten suupielistä, kun he viettävät kulinaristista huippuhetkeään ruokalappu rinnuksillaan. Nuo hetket saa auttajansa yökkimään inhotuksesta, kun tekarit lompsuu holtittomasti suusta ulos ja takaisin joka haukulla lusikkaa kohti. Loppukaneettina kakka tärähtää vaippaan ennen kuin mehulasi on juotu tyhjäksi ja kiitos sanottu. Sellaista tulee mieleen, kun näkee äidin ensimmäisen harmaan karvan ohimolla. Silloin tulee vastustamaton halu käydä ostamassa hänelle hiusväripurkki Prismasta. En halua nähdä tulevaisuuteen vielä, koska tällä hetkellä äitini syö ilman apuani, pitää ruuat suussa, pureskelee omilla hampaillaan eikä käytä vaippoja. Ja ehtii sanoa kiitos ennen toiletiin sinkoamista.
Entäs minä, äiti? Olen ollut totaalinen urvelo, untuvikko ja lastaan maailman eniten rakastava äiti. Olen käyttänyt äidin oikeutta olla tarpeen tullen paskapää ja välillä muuten vaan huvikseni. Olen ollut sairaalassa lapseni sängynvieressä valvomassa hänen untaan. Olen kotona valvonut hänen untaan vain koska hän on niin rakas. Olen kironnut tekemiäni virheitä, mutta jälkiviisaus onkin helppoa. Olen ilakoinut hänen oppiessa ajamaan pyörällä ja pysyessä suksillaan pystyssä. Olen leuhkinut pitkin pitäjiä, että mulla on maailman paras lapsi ja eniten se onni tuntuu sydämmessäni. Olen menettänyt järkeni huolesta sekä uskomattomalla tehokkuudella hajotetuista lenkkareista, kurapuvuista, hanskoista, housuista, paidoista… Olen nauranut kippurassa hänen kanssaan ja nähnyt sen mikä on tässä maailmassa kaiken kauneinta. Hänen tuikkivat silmät ja lempeän hymyn.
Mieleeni tulee vielä yksi äiti. Rouva nimeltä Ilona. Tuo mustaturkkinen ranskalainen kaunotar, joka tietää arvonsa, mutta muuttuu pullamössöksi tyttärensä edessä. Kun Ilona hoitaa Iinaa, sen silmissä on nähtävissä se sama rakkaus kuin meidän ihmisäitien silmissä lastemme edessä. Tänä aamuna vein heidät uimaan. Voi sitä pärskettä ja tassuilla huitomista, kun he taistelivat rantavedessä. Kuitenkin, lähtiessään uimaan, he uivat rintarinnan. Niin lähekkän, että veden pinnalla kelluvat turkit sekoittuivat toisiinsa. He kääntyivät samaan suuntaan ja katsoivat välillä toisiinsa. Äiti ja tytär, kaunis ja rakkaudentäyttämä hetki äitienpäivänä. Sydämmeni hymyili.
Soittelin äitini kanssa aiemmin (ja isän tietysti, he puhuvat aina kaiuttimen kautta, että varmasti molemmat kuulee kaiken). Tapaamme myöhemmin tänään, äiti on ostanut mulle lempiherkkuani. Olen tyylilleni uskollisesti renttu ja päätin skipata vierailut mummojen luokse. Hyvin itsekkäästi haluan nyt vain istua sohvalla. Pysähtyä siihen haikeuden hetkeen, että lapseni on iso ja hän asuu jo muualla. Hän ei enää kirmaa kimppuuni sänkyyn päiväkodissa tehdyn kortin kanssa eikä murkkupoikana veny liisterin tavoin huoneestaan urheana aamuyhdeksältä, tullen silti hymyissä suin halaamaan; ”no hyvää äitienpäivää mutsi, mua väsyttää vielä…” Haluan nyt pysähtyä siihen kiitollisuuteen, että hän on tehnyt minusta äidin.
Murmutipurmutimukelokullannupputähtisilmä soitti. Hän on tulossa käymään. Pyyhkäisen jälleen onnenkyyneleet poskiltani. Me aletaan viettämään äitienpäivää. Minä ja mun pentu. <3