Citymamman seikkailut

Lauantai

Herätessä hymyilyttää. Eilinen Suomi-Saksa peli oli jännittävä ja viimeiset minuutit suorastaan tajunnan räjäyttäviä. Kotiini kyhätty lätkästudio onnistui tunnelmaltaan hyvin. Kotiteatteri tarjosi hallitunnelman. Pizza, sipsit, mutakakku ja valkkari viimeistelivät session. Ah namia, sanon minä! Jälkipelin merkeissä kellon viisarit taipuivat vahvasti etukenoon. Paransimme maailmaa ja totesimme, että minä olen vähän renttu. No himputti, onneksi vain vähän. Pitkäksi venyneen jälkipelin seurauksena aamulla nukutti normaalia pidempään. Heräsin vasta puoli yhdeltätoista kaverin puhelinsoittoon.

Herätys oli ihanampi kuin arkiaamuna raakkuva kännykkä, jota toki suomi popin aamulypsy hieman tasoittaa. Koska eilisilta sai minut hymyilemään, päätin, että antaa mennä samalla tämäkin päivä hymy korvissa. Päätöksestäni tyytyväisenä nappasin Alisonin (sänkyni nimi) päädyssä lojuneen villatakkini ja kietaisin sen ympärilleni. Hain jääkaapista mutakakun lopun ja olohuoneesta läppärin. Möngin takaisin sänkyyn. Laitoin tyynyt selkätuekseni, avasin radion ja laitoin läppärin tulille. Nautin maailman parhaasta aamupalasta eli mutakakusta maailman parhaassa seurassa; minä, Alison ja loppakorvat. Päätin kirjoittaa päivän ensimmäiset ajatukset sängystä.

Edellä mainittu oli kaunis ajatus, mutta ei toteutunut aiempaa lausetta pidemmälle. Mutakakun syötyäni päädyin siirtämään läppärin viereiselle tyynylle ja valuin velttona peiton alle Alisonin nautinnolliseen syleilyyn. Jälleen kerran laskin luomet puolitankoon ja kuuntelin kun Anna Puu lauloi rakkauden pelisäännöistä. Niiden sanojen saattelemana vaivuin uneen, kunnes äiti soitti. Sovimme ja suunnittelimme mökkireissua tälle illalle. Ovikello soi, joten lopetimme puhelun ja kipaisin katsomaan kuka ovellani rinkuttaa. Siellä nakotti tämän aamun herätyskelloni. Hän tuli piipahtamaan ennen töihinmenoa. Sanoin moi ja kipitin sänkyyn. Herätyskello kipitti perässä ja alkoi kiusaamaan mun omatuntoani: ”eikö tytöt ole vielä käynyt aamupissalla…? Nyt kyllä nouset ylös ja lähdet niiden kanssa lenkille...” Kuitenkin hetkeä myöhemmin hän itse makasi lettuna sängyssä ja esitin hänelle tärkeän kysymyksen. Kumpaa hän haluaa enemmän; nukkua mun seurana päikkärit (olin valvonut jo lähes tunnin) vai mennä töihin LAUANTAI-päivänä. Hän valitsi työn. En  tiedä toivunko tästä koskaan. Oletettavasti en, traumatisoiduin tilanteesta syvästi.

Tuo karu todellisuus lanasi viimeisetkin unihiekat silmistä ja lähdin tyttöjen kanssa aamukävelylle (klo 12.30). Ne käveli yhtä vetelästi kuin minä, joten huokasimme yhdessä helpotuksesta, kun kyseisen urheilusuorituksen jälkeen kaaduimme sohvalle. Koirien kuorsatessa divaanilla hengailin vähän aikaa facebookissa, jonka jälkeen otin torkut.

Iltapäivällä samainen herätyskello häiriköi oven takana. Kömmin sohvalta ylös ja mietin: onko pakko jos ei taho..? On pakko, kyseinen kaveri on niin sitkeää tekoa, että hän ruuvaa vaikka saranat irti päästäkseen sisälle. Joten, varttia myöhemmin hänen autonsa oli turvoksissa kasseista ja nyssäköistä ja parista koirasta. Lähdimme mökille. Vanhempani olivat menneet sinne jo aamulla. Pakkasin mukaan myös läppärin, jotta voin kirjoittaa illalla blogin loppuun.

Meitä odotti savustettu lohi lisukkeineen ja hetkeä myöhemmin sauna. Mökillä on oikeasti ihana sauna, jossa puukiukaan myötä saa lempeät ja lämpimät löylyt eikä happi lopu kesken. Tunnelmaa lisää ämpäreihin tehtävä pesuvesi, kiukaan kyljessä oleva lämminvesisäiliö, kylmävesisaavi ja iso ikkuna, jossa on pitsiverho. Pukuhuoneessa on vanha puusohva, sellainen minkä kannen nostaessa voi tehdä petiksi. Äitini on muutenkin hyvä sisustamaan, joten mökin lisäksi myös sauna on sisustettu hengeltään maalaisromanttiseksi. Kahden tunnin löylymaratonin seurauksena lätkäpeli jäi puoliksi katsomatta, mutta onneksi isä piti ajan tasalla, kun kävin jäähyllä tarkistamassa väliaikatiedot. Sattumankaupalla pääsin näkemään parhaat hetket eli ne, kun kiekko kävi tekemässä kunniakierroksen Slovakian maalissa.

Pelin jälkeen istuimme neljästään iltaa ja rupattelimme niitä näitä. Söimme hieman herkkuja ja muut joi viiniä (minä en). Puolen yön aikaan yhdellä jos toisella meistä alkoi olla pakottava tarve esitellä kitarisoja muille, joten päätimme lähteä nukkumaan. Koirat olivat juosseet rallia pihassa koko illan ja käyneet välillä rannassa kahlaamassa. Ne kävivät pesulla ennen sisälle tuloa ja kuivattelivat omalla matollaan. Saimme hyvän ajatuksen, että tällä kertaa ne nukkuvat tuvan puolella sohvalla eikä tule sänkyyn. Mökillä huoneet menevät siten, että yläkerran makkari on vanhempieni ja alakerran makkari muiden mökillä olijoiden. Toki muitakin nukkumapaikkoja sekä aitta ovat käytettävissä, mutta nuo ovat ensisijaisia.

Äiti ja isä lähtivät yläkertaan ja minä ystäväni kanssa alakerran makkariin. Ranskattaret jäivät naama näkkärillä istumaan sohvalle. En ehtinyt saada päätä tyynyyn, kun kuulin ensimmäisen kerran ”stufn”.  Tiesin sillä hetkellä, että peli on menetetty. Rouva aikoo nukkua sängyssä. Jostain syystä vetkutin väistämätöntä karjahtelemalla sängystä, että ”Ilona hiljaa!”, jolloin Ilona joka ikinen kerta haukahti. Ja Iina…neiti kipitti rapisevine kynsineen olohuoneen ja makuuhuoneen väliä vain tarkistaakseen joko nyt saa tulla, kun sata edellistä kertaa vastaus oli ollut kielteinen.

Nukkumaanmenosta oli kulunut alle vartti, kun vanhempani huikkasivat yläkerrasta, että ”pitäisiköhän teidän ottaa Ilona ja Iina sänkyyn…?”. Joo, pitäisi. Koirat pomppasivat petille kuin trampoliinilta ja mökkiin laskeutui rauha tutun sanoman saattelemana. Jalkopäästä kuului pitkä huokaus ja ”stufn”. Rouva oli saanut tahtonsa läpi, jälleen kerran.

Blogi jäi kirjoittamatta.

Sunnuntai

Yöllä rauhaa kesti alakerrassa vain hetken. Kaverini olisi kuorsannut täysin tyytyväisenä mikäli hän olisi saanut siihen pienimmänkin mahdollisuuden. Minä, Ilona ja Iina emme hänelle sitä suoneet. Meillä kaikilla oli asiaa. Ilonalla pari asiaa muristavaksi, Iinalla koti-ikävä, molemmilla hiki. Kukaan meistä kolmesta ei löytänyt sellaista nukkuma-asentoa, että siihen olisi voinut rauhoittua. Niinpä pyörimme kuin hyrrät. Ja koska mua ei nukuttanut, ei Todellakaan saanut mun kaverikaan nukkua. Minä halusin pitää valoja päällä, jutella, syödä sisuja, kuunnella musiikkia (kaverin kännykällä eli hän pysyi skarppina), hakea keittiöstä vettä, tietää paljonko kello on. Iina halusi tulla väliin nukkumaan. Ilona halusi nukkua oikealla ja vasemmalla, lattialla ja sängyssä. Iina kävi vilvoittelemassa sängyn alla ja voin kertoa, että sängyn alle konttaava koira ei ole hiljaisimmasta päästä. No minä halusin nukkua kaverin lähellä unta houkutellakseni, mutta toisaalta oli niin kuuma, että hikikarpalot kimaltelivat otsalla. Niinpä välimatka vaihteli kahden minuutin välein periaatteella: tule lähelle-mene pois.

Juuri kun seurakuntamme oli löytänyt mieleisen unipaikan ja -olosuhteet, kello napsahti vaille seitsemän ja poikani soitti pirteänä kuin peipponen Helsingistä. Hän oli siellä viettämässä viikonloppua ja tulossa aamujunalla kotiin yllättääkseen tyttöystävän, joka odotti hänen palaavan vasta illalla. No puhelun myötä minä, Ilona ja Iina piristyimme…. Äiti ja isä olivat jo heränneet. Niinpä äiti tuli nojailemaan makkarin ovelle ja aloitimme aamupalaverin. Minä nujuutin nukkumakaveriani hereille huonolla menestyksellä. Hän oli päättänyt nukkua ja oli päätöksessään hyvin jyrkkä. Ei neuvottelumahdollisuutta.

Niinpä äiti kävi hakemassa puita. Puin villasukat ja villatakin ja menin laittamaan keittiön hellaan tulet (siellä oli kylmä, mittari näytti vain 23,8…). Äiti otti pieneen kattilaan vettä ja laittoi sen hellalle valmiiksi. Päätimme juoda aamuteen kahdestaan. Se tunne, kun laitan puut pienestä hellanluukusta. Puiden sekaan sytykkeitä ja raapaisen tulitikun. Annan liekin sytyttää tulen. Nenääni tuli hento savuntuoksu ja puiden rätinä oli musiikkia korville. Hetki oli rauhallinen, seesteinen ja äidin kanssa vietettynä arvokas. Katselin ikkunasta järvelle. Sadepisarat putoilivat riehakkaina veden pintaan tehden siitä samettisen näköisen. Ilma oli tummanpuhuva ja kosteudessaan jotenkin tosi kaunis. Kumisaappaat jalassa kipsuttelin pihan perälle ja mietin, että en muistanut sadepisaroiden tuntuvan näin hyviltä, parantavilta. Kasvoilla, käsillä, paljailla säärillä. Takaisin tullessani pysähdyin mökin edessä ja katselin edelleen järvelle. Vedin keuhkot täyteen ilmaa ja mietin, että Luoja miten hyvältä voi tuntua. Olin joka solullani rauhallinen, onnellinen.

Vaan kiusa se on pienikin kiusa. Lähdin ottamaan aamutorkut ja ystäväni iloksi tungin yllätyksenä kylmät varpaat hänen peiton alle. Se oli minikosto siitä, että hän heitteli eilen varoittamatta (itsensä päälle) kylmää vettä, jota roiskui minuunkin. Se oli kamalaa, meinasin saada halvauksen. Varvastemppuni meni kuitenkin hukkaan, hän oli liian sikeässä unessa. Nukuin sitten itsekin.

Vettä oli satanut reippaasti jo monta tuntia, joten aamupäivällä päätimme lähteä koko porukka pois ennen kuin mökkitie menee niin pehmeään ja huonoon kuntoon ettemme pääse autoilla pois sieltä. Kun kaikki oli sulloutunut autoihin, huomasin, että lompakkoni on kadonnut. Niinpä koko jengi purkautui autoista ja alkoi laajat etsinnät pienen ruskean nahkapussukan löytämiseksi. Sitä etsittiin jopa sängyn alta taskulampun avustuksella. Ei löytynyt. Sitten ihan sattumalta päätin tarkistaa reppuni uudestaan ja siellähän se oli, läppärin alla. Kaikki takaisin autoihin ja kotimatka oli valmis alkamaan.

Pitkään sitä kestikin. 200m mökiltä ja kaverin auto uppoaa pehmeään tiehen kiinni. Ensin sitä yritettiin irroittaa renkaita kääntelemällä ja tekemällä lähtöjä eteen ja taaksepäin. Kura lensi ylitseni kuin sateenkaari. Matalampi rapamälli paiskautui pöksyihini, mutta kestin sen kuin nainen. Maa oli niin pehmeää, että auto alkoi vajota hiljalleen itse syvemmälle leväten hetkeä myöhemmin navastaan kiinni tiessä. Havunoksien, lapion, vetoliinan, vanhempien auton, Rellun ohjekirjan ja useamman tuhahtelun avustuksella menopeli lopulta irtosi kaivamastaan kuopasta. Ystäväni pomppi ja kiljui jonkinlaisen alkukantaisen luolanaisen rituaalitanssin ja kun olimme taputtaneet hänen hienolle esitykselleen, niin matkamme saattoi jatkua. Tällä kertaa pääsimme kotiin asti, vaikka auton aurauskulmat olivat itään ja lähteen. Hyvää siinä oli mielestäni se, että kaverini sai matkan aikana kokovartalohieronnan pitäessään ratista kiinni. Sen verran se ravisti.

Ystävä lähti töihin (myöhässä) ja me kolme onnellista naista kaaduimme sohvalle. Ikävä kyllä jouduin keskeyttämään taianomaisen horteeni lunastaakseni lupaukseni. Olen luvannut lämmittää saunan. Korvauksena kivusta, särystä ja henkisestä kärsimyksestä mökkireissuumme liittyen. Minulla on ajatus. Me emme keskustele viikonlopusta. Yritän saada hänet ajattelemaan jotain muuta. Jotain vähemmän traumatisoivaa. Hitsi, en pysty hyvittelemään suklaalla. Söin ne tässä kirjoitellessani. Tehoaakohan pala Polaria samalla tavalla? Sitä löytyy jääkaapista.