Citymamman seikkailut

Jokaisen kohdalle on varmasti osunut joskus sellainen naapurin kyttääjä. Ihan sama onko kyseessä oikeasti naapuri vai kuka tahansa muu kanssahiihtelijä tältä pallolta. Joka tapauksessa sellainen ihminen, jonka päälaella on punainen vilkkuvalo kyylävaaramerkkinä.

Sellainen on naapuri, jonka verhot heilahtelevat ohikulkiessasi. Ja kun ne verhot hulmahtavat sadannen kerran, keskisormesi singahtaa kuin vieterillä pystyyn ja kääntyy uljaana kohti häiritsevää verhomonsteria. Ulos asti kuuluva loukkaantunut tuhahdus saa sinut tuulettamaan sieraimiasi kohti taivasta voiton merkiksi.

Tai sellainen,  joka joutsenen lailla kaula pitkällään tepastelee katuharja kädessään ”pihapuuhissa” nähdäkseen jokaisesta naapurista vähintään kaksi vilausta. Sellainen, joka huohottaa niskaasi postilaatikolla tai porraskäytävässä ja kertoo takaraivollesi päivän polttavimmat uutiset sekä lyhyen katsauksen muiden naapureiden päivän tapahtumista.

Sellainen, jonka sormet jäävät ovesi väliin, kun se yrittää tunkea sun kotiisi, elämääsi, päähäsi.

Lyhyesti sanottuna; raivostuttava käntty, jonka toivoisi hankkivan oman elämän. Ainakaan minä en voi sietää sellaisia ja onneksi tiedän, ettei minusta voisi sellaista tullakaan. Mulla on sentään oma elämä, omat kaverit ja paljon mielenkiintoisempia asioita, kuin naapureiden tekemiset. Vai onko? Mitä jos minä olen se käntty? Kun jään tarkastelemaan päivittäisiä touhujani, teen karmaisevia känttyhavaintoja.

Päivästä toiseen viritän nassulleni metrin leveän hymyn väläyttääkseni sitä naapureilleni. Heistä tasan yksi on sellainen henkilö, joka suurella todennäköisyydellä paljastaa omat etuhampaansa minulle. Käytän samaa lähestymistapaa kuntosalin pukuhuoneessa ja saunassa. Siellä pääsääntöisesti kavahdetaan pepsodentiäni, aivan kuin näkisivät edessään seinähullun. Ehkä minun pitäsi sanoa jotain hymyn jatkoksi?

Toinen lähestymistapa on rupattelu, ”small talk”. Siitä tulee mieleen ensimmäisenä kukkakauppa. Viime kesänä ilmoitin hautausmaan kukkakaupan myyjälle heti tervehtimisen jälkeen, että hänellä on mielettömän kauniit hiukset. Hän tuijotti minua kuin aavetta, tuuppasi kukan syliin ja ryöväsi kympin, ”Seuraava asiakas!”. Sillä naisella oli oikeasti todella kauniit, tulenpunaiset hiukset, mitkä sopi hänelle erityisen hyvin ja ne olivat suorastaan lumoavat. Mun mielestä olisi ollut kiva jutella niistä. Milloin hän on ne värjännyt, mikä sävy, kampaajan, itse vai kaverin värjäämät. Asiaa olisi ollut vaikka kuinka paljon.

Rupattelun serkku on kikattelu. Sitä olen kokeillut kuntosalin pukuhuoneessa, lähikaupan kassaneidille ja parille asiakkaalle, muutamalle naapurille, laboratorin odotusaulassa vierustoverille ja koirapuistossa muille ”rekkulaisille”. Aika harva kikattelee takaisin, joten tästä olen jo pääsääntöisesti luopunut.

Viimeisin vaan ei vähäisin on kuuntelu. Tosin joskus se on häiritsevää. Nyt on pakko juoruta. Yhden naapuripariskunnan kanssa minulla on pieni ongelma. Heillä tuntuu olevan aina hemmetin hauskaa ja he tekevät ilakoinnistaan järjettömän mielenkiintoista. Näin naapurin näkökulmasta. He rupattelevat niin, että puhe kuuluu, mutta siitä ei saa selvää. Sitten he nauravat niin, että ikkunat helisevät. Molemmat noista asioista ovat ihan ok. Ongelma onkin siinä, että minun uteliaisuuteni on herännyt. Mikä ihme heitä voi naurattaa päivästä toiseen? Niinpä useamman kerran, unille vaipuessani, pääni on pompannut tyynystä kuin trampoliinilla heitettynä ylös, ”Nyt melkein kuulen sanoja!”… Pää tyynyyn, 30 sekuntia ja bojoing, pääni pomppaa taas tyynyltä ylös. Olen joskus miettinyt, että olisi helpompaa kävellä heidän oven taakse, pimpottaa kelloa, kertoa ongelmani ja pyytää vastaus yksinkertaiseen kysymykseen: ”Mikä ihme teitä aina vaan naurattaa? Jos sopii, nauraisin mielelläni teidän kanssa…”

Jälleen kerran joudun nöyrtymään peilikuvani edessä. Huomaan olevani paljon parjaamani naapurin ärsyttävä käntty. Havainnostani huolestuneena taisteluhenkeni kasvaa ja saa minut suunnittelemaan käntty-yhdistyksen perustamista; känttyjen oikeuksien ja vertaistuen saamiseksi.

Kun tarkastelin omaa käytöstäni, ymmärrän paremmin vastapuolia. Jos joku hymyilee minulle, silmämunani pyörähtävät kohti kengänkärkiä samantien. Ujostuttaa. Jos joku rupattelee, se on ok. Jos joku sanoo minulle jotain kaunista, todennäköisesti pissiä lirutan housuuni silkasta säikähdyksestä. Jos jonkun verhot heilahtavat tai hengitys tuntuu takaraivossa iltauutisten muodossa, olen peloissani ja mielikuvitukseni morsettaa, että kyseinen henkilö on sarjamurhaaja ja vaanii juuri minua. Sydän tykyttäen ja kädet täristen tungen avainta lukkopesään ja rukoilen armoa. Sisällä kiitän Taivaan Isipappaa, että selvisin hengissä. Tälläkin kertaa.

Mitä elämässäni muuttuisi, jos alkaisin luottaa? Itseeni, kanssaihmisiin, tuttuihin ja tuntemattomiin. Vetovoiman laista puhutaan paljon. Mitäpä jos uskoisin sen vetävän puoleeni hyviä ihmisiä murhaajien sijaan? Levittäisin käsivarteni, sulkisin sieluni syliin jokaisen hymyn, kikatuksen ja kohteliaisuuden, jonka saan.

Loppakorvani ovat jälleen iltakävelyn tarpeessa, joten ihan pian saan oivallisen mahdollisuuden kokeilla uutta luottamusteoriaani. Lähtökohtaisesti on kiva ajatella, ettei minua (taaskaan) mörökölli söisi vaan voisimme ottaa vaikka pikku pätkän humppaa parkkipaikalla, jos siihen yhtä aikaa satutaan.