Se on kuin täräyttäisi junalla seinään. Tai se on kuin joku karjaisisi vaikut irti korvista ilman äänen pihaustakaan. Se on se hetki, kun joku tulee vihaiseksi. Kun savu nousee korvista, ohimosuonet sykkivät ”I hate you all my life”- biisin rytmittämänä ja takahampaat alkaa kirskua kuin haarukka lautasenpintaan, osaa yllättävän moni lähistöllä notkuva läheinen hiipotella kauemmas.
Viha on hyvä juttu silloin tällöin. Vaikka voi olla tunteena raskas ja ei niin miellyttävä, niin se pitää sisällään myös positiivista voimaa. Se avulla voi jaksaa tervehtiä käsipäivää elämässä eteen tullutta vastoinkäymistä tai vaikka teininä selviytyä siitä tosiasiasta, että luonto tekee tehtävänsä ja on pakko kasvaa lapsesta aikuiseksi. Tuolloin on joskus sydäntä repivää se tietoisuus, että hetki hetkeltä on lähempänä se päivä kun tulee pesästä potku pyrstöön ja omien sulkien olisi kannettava. Jotta ne siivet voisi kantaa, monet kokeilevat kestovihaa vanhempia kohtaan keskimäärin 14-16 vuotiaina. Se on ihan jees, mutta mitä sitten jos viha muuttaa samoihin nurkkiin asumaan pysyvästi? Se ei ole hyvä juttu, koska energia lilluu silloin ihan väärään suuntaan eli taaksepäin.
Kuulin joskus sellaisen tarinan (olen saattanut pohtia sitä aiemminkin, mutta kertaushan on opintojen äiti…), että joskus kauan sitten Suru ja Viha olivat ystäviä. Kerran oli kuuma kesäpäivä ja he päätyivät kävelyretkellään lammen rantaan. He päättivät mennä uimaan. Jonkin ajan päästä kuitenkin Vihan oli lähdettävä, mutta Suru päätti jäädä vielä hetkeksi uimaan. Viha puki vaatteet päällensä ja jatkoi matkaansa. Kun Suru nousi rannalle hieman myöhemmin, hän huomasi, että Viha oli pukenut vahingossa hänen vaatteet yllensä. Niinpä Suru päätti pukea Vihan vaatteet ja vaihtaa ne sitten, kun taas he kohtaavat Vihan kanssa. Mutta he eivät ole koskaan sen jälkeen nähneet toisiaan. Niinpä Viha vaeltaa Surun puku ja Suru Vihan puku yllään.
Kun on surullinen, saattaa tulla vihaiseksi, koska on oikeasti surullinen. Tai kun on vihainen, saattaa tulla surulliseksi, kun on oikeasti vihainen. Sitten jos miettii, niin Viha ja Rakkaus, ne on toistensa sielunsisaret. Kun rakastaa toista, sitä voi kivun hetkellä vihata samanlaisella voimalla, kuin on rakastanut. Tai jos on oikein iloinen, saattaa päästä parku. Tai oma bravuurini on se, että kun mua alkaa jännittää tai pelottamaan, niin alan nauramaan. Että Hah Hah vaan! Siinä sitä on vastapuolella miettiminen, että kylläpä Santukka näyttää olevan todella peloissaan, kun meinaa tikahtua nahkoihinsa.
Mutta kun mua alkaa ketuttamaan….puheripulini vaimenee ja alkaa suoranainen ummetus, johon ei auta Immodiumkaan. En sano sanaakaan ja jos sanon, volume on korkeintaan 2/100. Sieraimeni painuvat nenävarteen kiinni, jolloin nokastani muotoutuu hainevä. Silmäni menevät viiruun kuin pantterilla ja liekit leiskahtavat polttavammin kuin Teräsbetonin biisissä Taivas lyö tulta. Ja sitten ohimoilla, kaulasuonissa ja sydämmessä alkaa sykkiä se tuttu tunnari tappajahaista. ”ti…ti…ti..ti..ti.ti.ti.ti.titititititi!!!”. Ja sitten mä a)mökötän b) jankutan c) natisen / valitan d) huudan e) itken f) teeskentelen ettei tunnu missään ja ehdoton lempparini… saanko esitellä, kohta G! Draamakuningatar. Yes, se olen minä. Olen niin vihainen, etten tiedä omaa nimeäni, olen niin loukkaantunut, etten edes tiedä missä maassa asun, olen niin pöyristynyt, etten tiedä millä planeetalla hengailen. Ja ennen kaikkea, odotan hyvittelyä yhtä innokkaasti kuin Nalle Puh hunajapurkkiaan. Ongelma on vain monesti siinä, että olen liian malttamaton odottamaan purnukkaani, joten aloitan sovinnon metsästyksen ennen kuin ehdin sanoa viimeistä dramaattista lausettani loppuun.
Eli siis. Mitä tästä opimme? Kun elämä potkaisee perävalon hajalle ja pakaroita kolottaa, niin siinä on oiva paikka sekoittaa pikku coktail nimeltänsä ”kiinnostaahelvetinpaljonmuaonloukattuniinetteiburanakaanauta” – suosittelen nautiskelemaan jääpalojen kanssa. Makumatka on miellyttävämpi. Kyseinen drinkki tarjoilee katastrofin hetkellä suorastaan nautinnollisen rentoutushetken, mutta en suosittele juomaan siitä känniä. Ensinnäkin on vaara, että homma lähtee lapasesta niin että hyvät bileet menee mokailun puolelle ja seuraavana päivänä on morkkis sen mukainen, kun kroolailee häpeäkylvyssä ylhäisessä yksinäisyydessään. Ja koska tuo drinkki on maukas kuin mansikka kakussa, niin joillekin ihmisille se lisää alttiutta sairastua alkoholismiin. Ja kuten kaikki tietää, se ei ole hyvä juttu. Siihen tarvitaan oma antabuksensa nimeltä ”noannananteeksikunsillätääelämäonjotainmuutakinkuinpaskaa”. Jeps. Toipumisen tie kohti raittiutta.
On arvokasta, että osaa maalata kaikilla tunteiden väreillä kuin Picasso, mutta se voi olla joskus vaikeaa. Viha on ärsyttävää, koska sen kaveri suru saa hartiat painumaan lyttyyn, varsinkin jos kyseessä on rakkaus, kun joskus rakkaus pelottaa ja pelko taas nolottaa, kun se on jänishousuja varten, jotka aina jännittää, joka taas turhauttaa… Siinä se, tarjottimen täydeltä tunteita. Ei muuta kuin värityskirja auki. Tarvittaessa pensseliin voi lorauttaa onnen tai surun kyyneliä kostukkeeksi.
Suosittelen kuitenkin elämännuoraksi, omaksi mantraksi taikasanan ”Nakupende” ja tekemään kaikkesi sen vahvistamiseksi elämän kaikilla osa-alueilla. Sori. Olen niin retkussa tuohon juttuun, ei voi mitään. Se vaan on niin parasta elämässä!