Tämän rouvan tanssikengät on kopisseet (lähinnä olohuoneen lattiaan) viime aikoina sen verran, että nyt ne kopisee ilman seuraa tuulikaapissa ainakin pari viikkoa. Appelsiinimehu on vahvinta mihin kosken ja sitäkin vain poikkeustilanteessa. Muutoin tarjolla on vain vettä. Teepussilla tai ilman. Käytän vain tennareita ja lantiota en keikuta edes siivotessa, jotta mieleeni ei muistuisi tanssilattian nautinnolliset, naurunkiljahduksilla täytetyt hetket. Olen siis kotiarestissa.
Nesteytyksen, valvomisen, liiallisen tanssimisen ja paskasti menneen Suomi-pelin seurauksena sain sunnuntaiaamuna sätkyt ja pari vielä kaupan päälle. Se on upea fiilis kuulla toiselta, että ”ai niin muistinko sanoa, sä nytkyttelit viime yönä”. Tarkennuksena minulle selvisi, että kyseessä ei ollut mikään romanttinen huippuhetki vaan epilepsiakohtaus. Onneksi tilanne ei ollut toisinpäin. Hah, olipas hauska vitsi. Varmaan naurattaa sua yhtä paljon kuin muakin.
Siinä missä viikonloppuna hylkäsin Alisonin kirmaamalla baarin puolelle, olen alkuviikosta ollut hyvin riippuvainen pehkuistani. Tänä aamuna olin varma, että ensimmäistä kertaa elämässäni joudun soittamaan pomolle dramaattisen puhelun. Aiheena olisi ollut luvaton poissaolo töistä, jonka perusteluna olisi ollut vastustamaton tarve nukkua. Heittelehdin puolen metrin pompuilla kyljeltä toiselle puoli tuntia siitä eteenpäin, kun kello soi. Minulla oli käytössä 1/5 sängystä ja olin nukkunut tyynyni päällä rullalla. Tai no melkein, kun en ihan mahtunut siihen. Likat makasi äksänä selällään. Toinen vieressä ja toinen jalkopäässä. Lopulta päädyin kännykkä kädessä peruuttamaan sängystä. Istuin sängyn vieressä polvillani ja lepuutin otsaa patjaa vasten. Mietin, että tää ei oo ihmisen elämää. Viimeisillä voimillani könysin lattialta ulos ja laahustaen vetäydyin suihkun alle seisomaan.
Tuntia myöhemmin sipsuttelin reippaasti työpaikan ovesta sisälle hymyillen kuin Naantalin aurinko. Mulla oli idea. Heti tilaisuuden tullen tein gallupin työkavereille ja pomolle, että miltä heistä tuntuisi ajatus työskennellä loppuviikko ilman minua. Työkaverit kertoivat hymyillen, että he selviävät. Hyvä. Pomon boxiin varmistamaan asia ja kyllä vain, lomalupa napsahti loppuviikoksi. Olin niin iloinen, että olisin pelkästä onnesta kirkuen voinut hypätä pomon syliin hajareisin halaamaan. En tehnyt sitä, koska olisin saanut potkut. Painoin koko päivän töitä kuin pieni kani ja neljältä hyppäsin kaverin kyytiin ja pääsin pirssillä kotiin. Mun miniloma alkoi siitä.
Mietin tuossa illan korvalla, että itse asiassa mulla oli jo eilen lomafiilis, vaikka en tiennyt vielä mitään tämän aamun alkukankeudesta enkä tulevasta lomasta. Eilen paistoi aurinko ja tapasin ystäväni lapsiensa kanssa rannalla. Heitin talviturkin, polviin saakka. (poika totesi asian kuultuaan, että hyvä. Ne onkin sun karvaisin kohta…kiitos vaan, olen todellakin sheivannut koipeni) Innostuin kirmaamaan lasten perässä veteen. Melkein. Nilkkojen kohdalla jääkylmä vesi läpsähti iholle niin hyytävästi, että henki salpautui. Kasvoni jähmettyivät kuin kakalla ollessa. Pihisin, että ”leikkikää te vaan, Satu-täti tulee ihan pian takaisin”. Jos olisin kehdannut, olisin itkenyt. Lopulta ryhdistäydyin kahlaamaan polviin asti ja innostuin jopa vesisotaan. Hävisin sen 2-0, koska asetelma oli kaksi pientä terminaattoria vastaan minä.
Hetki oli jollain tavalla idyllinen. Lapsia, ranta ja loppukevään kuuma aurinko. Ja kaksi koiraa nimeltänsä Ilona ja Iina. Kun menin veteen Rouva tuijotti porautuvalla katsella suoraan silmiini ja huusi kuin Tarzan pusikon keskeltä. Iina oli Jane. Hetkeä myöhemmin minä olin Cheetah, joka loikki konkottaen jalkapohjia pistelevien käpyjen seassa. Lasten kirmatessa rannalle istuimme ystäväni kanssa varjossa rupatellen niitä näitä. Tunnelmaa ehkä hieman latisti se, että Ilona yrjösi metrin päässä heinätuppoa.
Meillä ei ollut radiota mukana, mutta se ei haitannut. Ilona ja Iina huolehtivat taustamusiikista vinguttamalla äänihuuliaan jälleen kerran peräreiästä asti. Kokeilin partapöllyä ja kuonosta rutistelua, rapsutuksia, hymyä ja sulkeisia, mutta mikään ei auttanut. Loppujen lopuksi yritimme keskustella pantomiimin ja huulilta lukemisen keinoin, mielestäni kohtuullisen hyvällä tuloksella.
Kotimatka menikin sitten vikkelästi. Minua alkoi nimittäin palella. Tuulenvireiden puhaltamana ihoni nosti kaikki karvat pystyyn. Paleli niin perhanasti, että hetkeä myöhemmin ravasin kun kalkkuna rantatietä kohti kotipesää. Viimeisessä mutkassa kurvasin niin tiukasti, että tennarit vinkuivat kuin autonrenkaat elokuvissa. Tosin kerran jouduin vauhtia hidastamaan loikkiessani 30 metriä vuorotellen yhdellä jalalla, kun tennareissa oli kiviä. Ne raaputtivat jalkapohjiani kuin raastinrauta.
Lämmiteltyäni hetken sain seurakseni nuoren neitosen, jonka kanssa keskityimme olennaiseen. Haimme kaupasta vasta paistettuja karjalanpiirakoita ja levyn Fazerin sinistä. Mitäs muutakaan. Menimme pesiskentälle katsomaan harjoituksia ja syömään eväät ilta-auringon tarjotessa viimeisiä lämmittäviä säteitä katsomoon. Lähdin saattamaan hänet kotiin. Menimme oikoreittiä ja perille päästyämme olin pihalla kuin lumiukko. Hän kertoi mikä oli hänen kotitalonsa, mutta koska olimme tulleet aiempaan kulkureittiini nähden väärästä suunnasta. En pystynyt millään ymmärtämään, että kyseessä on sama talo. Vaan siitäpä keksin vähän myöhemmällä hyvän jekun.
Tyttö laittoi perääni viestiä, että olinko jo päässyt kotiin. Vastasin, että hitsi kun käännyin jostain väärään suuntaan ja olen jossain…ihan päinvastaisessa suunnassa toisessa kaupunginosassa. Siitä alkoi hetken tekstiviestiruuhka, koska jekkuni upposi heihin kuin häkä. Paljastin sen kuitenkin melko pian, koska ystäväni oli jo valmis pomppaamaan auton rattiin tullakseen etsimään minua. En tiedä millaisena tonttu torvisena he minua pitävät. Heidän kodista minun kotiin on tasan yksi suora tie mitä pitkin kyseinen väli marssitaan.
Tänään kävin koirien kanssa 5km iltakävelyllä. Ilta-aurinko oli laskemassa maalaten taivaanrannan oranssin ja sinisen sävyiseksi. Pari sorsaa kellui rantavedessä ja jonkin matkan päässä joutsenpari lepäili tyytyväisenä pesäpaikallaan. Mietin, että vaikka elämäni on pullollaan hyviä asioita ja tapahtumia, olen ollut isojen asioiden äärellä kohtuullisen stressaantunut. Mikä siihen auttaa? No rentoutuminen. Mulla alkaa vapaat. Käytän ajan arkipuuhiin, suursiivoukseen, ystävien ja toivottavasti pojan tapaamiseen (teeskentelee nykyään kiireistä). Aion nukkua pitkään ja tein myös yhden päätöksen.
Mun on ruuvattava pipoa löysemmälle. Ihan suotta stressaan ja kiristelen kaikenmaailman asioilla. Jostakin on hyvä aloittaa. Aloitin siitä, että sunnuntaina vannoin etten juo enää ikinä. Nyt olen jo vähän avarakatseisemmalla kannalla. Olen ollut pitkään käytännössä absolutisti, mutta parin kuukauden sisällä olen tutustunut valkoviiniin muutamaan otteeseen. (tosin en ole ollut yhtä etukenossa kuin viime lauantaina) Mietin mikä olisi kultainen keskitie absolutismin ja alkoholismin (ennaltaehkäisevä varhaisdiagnoosi itselleni) väliltä? Sitten keksin sen. Aion ruveta osa-aika absolutistiksi. Ei ne tanssikengät hetkessä homehdu, vaikka lojuisivat tuulikaapissa pidemmänkin aikaa. Kesällä voi nimittäin tanssia paljain jaloin vaikka rantahiekalla ja appelsiinimehun (rommikolan) voimalla.