Lupasin itselleni vuoden alussa, että otan härkää sarvista ja aion voittaa itseni yhdessä ja toisessa asiassa, aion seikkailla ja haastaa itseni elämään täyttä elämää. No, minulla on noin tuhat erilaista asiaa, joiden suhteen olen armoton jänishousu. Yksi mitä inhoan yli kaiken on linja-auto. En tiedä miksi, mutta se on minulle kuin kauhukammio. Lauantaina satoi vettä kuin saavista kaatamalla ja oli tarkoitus lähteä käymään erään tuttavan luona illanistujaisissa. Vaihtoehtona oli joko kastua litimäräksi tai taklata oman mielen vastarinta. Kumppanin rohkaisemana huomasin tanattavani linja-autopysäkillä. Ilta oli jo pimeä. Ohi ajavien autojen valokiilat osuivat asfalttiin paljastaen villisti pomppivat vesipisarat, jotka maahan osuessaan liittyivät tienpintaa valloittavaan vesimassaan. Ilma oli kostea ja tuoksui kastemadoille. Pyörittelin kolikoita kädessäni ja tunsin kuinka sykkeeni oli hieman koholla.
Kun viimein sen valkoisen haasteen valokiila säntäsi mutkan takaa, vatsassani läikähti kylmä kouraisu. Heti ensimmäisenä odotti yllätys, koska oli joku kampanjapäivä että matkat olivat ilmaisia. Sen seurauksena bussissa oli väkeä kuin pipoa. Takanamme istui vanhempi partasuinen mies, joka tuntui yskivän räkälimpeillä kuorrutetut keuhkonsa niskaani. Lisäksi sateesta johtuen bussin ilma oli läkähdyttävän kostea, liian lämmin, hajujen sekamelska. Pohdin mielessäni, että kuinka kauan kykenen olemaan hengittämättä. Tuijottelin ikkunasta ulos ja vakuutin itselleni mielessä, että olen jo iso tyttö ja selviän yhdestä helvetin linkkimatkasta. Ja niin selvisin. Kumppani rupatteli tauotta ja piti kädestäni kiinni, sain siitä voimaa ja puoli tuntia kului oikeasti osin kuin huomaamatta. Onnistumisen kokemukseni tuplasi se hetki, kun sain halauksen saatesanoilla ”olen ylpeä sinusta”.
Ai niin. Ihan aasinsiltana ja monen tippaleipämutkan kautta tuli mieleen, että nyt on noin vuosi siitä, kun ostin tämän pienen kaksion. Vuosi siitä hetkestä kun suljin pienen piilopirttini viimeisen kerran. Vuosi siitä kun kävin Hamiltonin haudalla viimeisen kerran hyvästelemässä hänet. Vuosi siitä, kun vedin kuistilla henkeä kuin varastoidakseni puisen pikkumökkini kotoisan tuoksun. Muistan kun avasin tämän pienen pesäkoloni oven ja näin sen tyhjät seinät. Se tuntui hyvältä, koska kaikki oli jotenkin puhdasta. Tyhjät seinät ja huoneet tarjosivat uuden alun. Vuoteen mahtuu paljon seikkailuja, itseni voittamista, kyyneleitä ja järjettömän suuria onnentunteita. Virheitä ja voittajafiiliksiä. Vuosi on yhtä aikaa lyhyt ja pitkä aika. Toisaalta tuntuu, että muutin tähän ihan vasta äsken. Toisaalta tuntuu, että olen asunut tässä ikuisuuden. Mutta ihan sama, joka tapauksessa tästä on tullut kotini. Täällä ei ole kovin paljon tavaroita, en ole halunnut kerätä mitään vain täyttääkseni huoneita. Tuon tänne tavaroita ja asioita, jotka jostain syystä ovat tarttuneet mukaani tai ne on annettu minulle. Kotia ei rakenneta tavaroilla. Koti on tunne, muistot, kokemukset. Koti on paikka missä on turvassa, mistä saa voimaa. Koti on rakkaustarina.
Mulla on tällä hetkellä yksi toive. Joku tulisi siivoamaan tämän kauniin 56:n neliön rakkaustarinan. Voin laittaa imurin ja mopin valmiiksi ulko-oven viereen Andy-pullon kaveriksi. Tiskirätti löytyy keittiöstä ja vessaharja pöntön vierestä. Saunanlauteita saa hangata niin lujaa kuin jaksaa ja mattoja hakata sillä voimalla mikä hauiksen pikkupatista irtoaa. Lupaan pysyä pois jaloista.
Rakkauttani lähestyvää rätinheiluttajaa odotellessa taidan juoda kupillisen vihreää teetä.