Citymamman seikkailut

Sanotaan, että aikainen lintu madon nappaa. Vaan se pulu ei ole notkunut meilläpäin. Illalla päätin laskea kaihtimet alas välttääkseni aamuyön virkkukohtauksen. Se toimi todella hyvin. Myöhästyin tunnin töistä. Tänä iltana nostan kaihtimet ylös. Vaan on ihan sama onko töihin kiire vai ei, tyttöjen on käytävä aamukävelyllä, koska ne eivät ole opetelleet käyttämään toilettia toiveestani huolimatta. Tänä aamuna lisäkseni lenkillä kävi kaksi muutakin hitaalla. Ainakin viiden kilon elopainosta nautiskeleva Paksu Bertta kökötti tienlaidassa eikä meistä kukaan hoksannut sitä, ennen kuin puppe otti kirjaimellisen kaninloikan takavasemmalle välttääkseen törmäyksen unissaan kävelevään Ilonaan. Rouva terästäytyi poraamaan kynnenkärjillä asfalttia ja kohotti kulmakarvojaan, mutta ei sen enempää. Iina sen sijaan oli hetkessä täydessä vireystilassa ja päänpäällä oli kriisitilassa loistava kysymysmerkki sisältäen ajatuksen; Rusakko, MISSÄ?? Ruskeaverikön pää pyöri kuin telkänpojalla, mutta väärään suuntaan. Paksu Bertta oli jo hävinnyt pusikkoon ja me laahustimme kotiin.

Töissä oli ammatillisuuden huippuhetki heti ruokatunnin jälkeen. Keskustelin asiakkaan kanssa häneen liittyvästä jutusta. Kaikki alkoi hyvin. Esittelin parhaita paloja ammatillisesta työotteestani. Asiakas ”heitti vähän läppää”. Sitä tapahtuu itse asiassa aika usein, mutta tällä kertaa en tiedä mihin aivolohkoni ytimeen juttu osui, mutta sain kunnon megaluokan hepulin. Siitä oli ammatillisuus kaukana, kun röhkin luuriin kuin Naurava Kulkuri. Kaiken hihkumisen keskeltä sain viimein aneltua, että hän lopettaisi läpänheiton. Pahoittelin pientä ammatillista onnahdustani, mutta ei siitä loppupuhelusta meinannut mitään tulla kun pidättelin naurua tikahtumisen rajamailla. Käsittelimme lopun asian todella nopeasti ja napakasti. Riivatun tyyppi heitti vielä nopean pikkuläpän sanoen samalla ”heippa!” Suljin puhelimen ja hirnuin kuin kantatamma siittolassa. En tajua mikä mulla on vikana.

Sen lisäksi, että levisin asiakkaan edessä nahkoihini, päivääni mahtui toinenkin rutiineja rikkova hetki. Sain salaperäisen kirjeen. Siinä oli Fazerin sininen ja pieni viesti. MUTTA ilman nimeä. Mun mielestä sillä tavalla ei saa tehdä, koska se tekee postin vastaanottajan hulluksi. Niinpä olen leikkinyt mielessäni Neiti Etsivää ja yrittänyt ratkaista suklaalevyn salaisuutta. Koska aivotyöskentely ei tuottanut toivottua tulosta, päätin pureutua asian ytimeen. Söin sen levyn. Haluatko kuulla salaisuuden? Olen ihan ähky (ja vannon jälleen, että lopetan suklaan syömisen tähän), mutta en tullut hullua hurskaammaksi. Salainen suklaantoimittaja onnistui pysymään piilossa. Tämän päivän. Huomenna keksin ja käräytän kyseisen henkilön. Sen jälkeen hän on velvoitettu ostamaan minulle suklaalevyn joka ikinen päivä seuraavan vuoden ajan. Ja lisäksi maksamaan mulle kahden vuoden jäsenyyden Elixian Light Clubiin sekä 10x kortin rasvaimuun.

Suomi ja Ranska aloittavat kohta kaksintaistelun, joten tämä mamma aloittaa nautinnollisen parin tunnin session television äärellä. Ilona ja Iina eivät ole erityisemmin lätkäfaneja, joten ne hoitavat sillä aikaa hampaitaan puruluiden myötävaikutuksella. Sitä ennen ne odottavat käpälät ristissä erätaukoa päästäkseen salaman nopealle iltapissalle.