Citymamman seikkailut

Käsittämätöntä millä vauhdilla päivät hujahtavat. Tuntuu, että juuri kun saa silmänsä auki, on taas aika lopsauttaa ne kiinni. Juhannuksen aikaan en tarkoituksella avannut tietokonetta neljään päivään. Torstaina lähdin tyttöjen kanssa suoraan töiden jälkeen mökille vanhempieni kyydissä. Mökkeilemään saapui myös ystäväni lapsineen. Poika ei lahjomisyrityksestäni huolimatta suostunut luonnonhelmaan ja siskon perheellä oli muuta puuhaa, joten juhlimme keskikesän yötöntä yötä tänä vuonna tällaisella porukalla.

Ennen kuin huomasinkaan oli jo sunnuntai ja kotiinlähdön aika. Olin aika raato aktiivisen touhuamisen jäljiltä, mutta hyvin onnellinen. Mietin kuluneita päiviä lämmöllä ja sitä, että vaikka kyseessä oli yksi pidennetty viikonloppu, se piti sisällään sadan vuoden muistot. Ainoastaan raastava ikävä poikaani sai hymyn hyytymään välillä ja silloin vetäydyin hetkeksi omiin oloihini. Ei hävettänyt niin paljon parkua.

Me saunottiin joka päivä. Sadevesi, puusauna, iso ikkuna, pesuvadit ja saunavihdat. Kikattavia lapsia vesileikkeineen. Ystäväni nauravat silmät. Kiljahtelu laiturilla, kun rohkelikot kävi karistamassa viimeisetkin karvahatut hiostamasta. Mökkisaunan tuoksu. Sopivien pesuvesien tekeminen ja saunavihtojen räpsähdykset selkään. Koivunlehtiä lauteilla ja toistemme hiustenpesua. Niistä oli juhannussaunamme tehty.

Kokkasimme ja söimme paljon. Yhtenä päivänä lähistöltä löytyi nuoria nokkosia, joista teimme nokkoslettuja. Teimme äidin kanssa taikinan ja sitten paistelin niitä kuistilla olevassa kesäkeittiössä ja kuuntelin 30 vuotta vanhaa radiota, joka uskollisesti ja urhoollisesti toisti Anssi Kelan sanat Levottomasta tytöstä. Mietin, että levoton tyttö oli sillä hetkellä aika kesyä kamaa. Muistan sen radion lapsuudestani ja jäin miettimään kuinka vuodet ovat vierineet ja tuoneet kaikenlaista elämänmakuista sieltä lapsuuden pihaportailta tähän hetkeen mökinkuistille seurakseni. Aika siistiä. Paistoin lettuja ison kasan ja ne menivät hetkessä parempiin suihin. Oli puhetta, että ensi kerralla täytyy tehdä tuplataikina ja nokkosta saa olla joukossa vieläkin enemmän.

Muutamana aamuna olin kiltti ja annoin ystäväni jäädä nukkumaan, kun kipaisin lasten kanssa alakertaan puuhailemaan muuta. Toisena aamuna lähdimme aamusoutelulle. Näimme joutsenpariskunnan ja liplattelimme hiirenhiljaa lokkipariskunnan pesän lähelle, kunnes saimme siipien leveydeltä huomautuksen, että kyseessä on yksityisalue. Lapset ihastelivat lumpeenkukkia ja jälleen kerran airojen kolina ja niiden vaipuminen tummaan veteen, olemattomien aaltojen tuuppaisut veneen laitamille ja lumpeiden tuoksu muistuttivat lapsuudesta. Veneretkistä, kumisaappaista ja miljoonasta itikasta. Lasten silmät olivat pyöreät pampulat, kun he katselivat hieman jännittyneinä järven selältä saapuvia laineita. Mua huvitti. Sunnuntaiaamuna yllätimme ystäväni aamupalalla. Lapset loihtivat pienellä avustuksella vallan hyvän hotelliaamiaisen. Oloni oli sen jälkeen sellainen kuin olisin käynyt ruotsinlaivalla punttaamassa noutopöydän tyhjäksi.

Isä innostui puuhastelemaan juhannuksena lasten kanssa ja niinpä ahti soi antejaan itse kullekin kalastajalle, puukepit muuttuivat puukoiksi ilman viillettyjä sormenpäitä, pihassa oli lätkää, sulkapalloa, grillailua, kokon polttamista ja alkuerä tikkapelissä, joka onnekseni loppui kesken. En tullut täysin rökitetyksi.

Juhannus itsessään kiidätti minut pikaveneen lailla monta kertaa omaan lapsuuteen sekä niihin hetkiin kun poikani oli vielä pieni lapsi. Muistin ja tunsin monta asiaa, jotka luulin jo unohtaneeni kokonaan. Kun päiväkävelyllä kannoin yhtä lapsista olkapäilläni mietin, että ”herranjestas, olen tehnyt näin viimeksi 15 vuotta sitten!” Mihin kaikki vuodet häviävät kuin huomaamatta? Kun vanhin lapsista hyppeli juhannusyönä laiturilta pommeja veteen saatoin melkein tuntea miltä ne tuntui. Pyyhe päällä hytisten hän juoksi paljain jaloin mökkiin pukemaan. Söimme yöpalaa ja lähdimme nukkumaan.

Seitsemän kukkaa tyynyn alla…. Jos olisin tiennyt, olisin jättänyt sen rehupuskan väliin. Eipä näkynyt suuria vaaleanpunaisia hattaroita vaan päinvastoin katselin aikani kuluksi ihan karmean painajaisen, johon heräsin aamuyöllä sydämmen hakatessa kahta sataa. Mietin myöhemmin, että tarkoittiko koko sessio sitä, että tuomioni on elää kituuttaa vanhana piikana ja kirsikkana kakun päällä kärventyä helvetissä vai näinkö painajaisen siksi, että rehellisyyden nimissä myönnän nyhtäneeni kolme niistä kukista äidin kukkaruukusta. Ei missään ole sanottu että ne pitää kiskoa maasta irti ja lunnonkukka se pelargonian lehtikin on… Joka tapauksessa. Niin tai näin, yksi asia on varma. Ensi juhannuksena tyynyn alla ei ole ainuttakaan rehua säikyttelemässä mua.

Mitä juhannuksesta jäi käteen? Yhteenkuuluvuuden tunne, perheen voima ja rakkaus, pysähtyminen tärkeiden asioiden äärelle, toisen ihmisen kuuntelemisen merkitys, itsensä kuulluksi tulemisen tärkeys, kiireettömyys, yhdessä tekeminen ilo, kaipaus, nauru, kyyneleet ja ennen kaikkea hiljaisuus. Mun sisällä tuo kaikki, jokainen niistä kaikissa väreissään.

Kun maanantai koitti, niin kyllä katosi elämän filosofiset ajatukset ja hyvän olon yliannostuksesta puuskuttava sydän. Olin jälleen kerran kuin jyrän alle jäänyt. Tuijotin kelloradion numeroita kuin MTV 3:n pöllö tajuamatta mitä näen. Tajunnassani kaikui hämärästi aamulypsyn kajauttama biisi ”hei hetkeksi vielä jää…”. Tottelevaisena tyttönä napsautin pään takaisin tyynyyn ja nukuin tunnin pommiin. Sitten olikin hieman hoppu. Sängystä ylös ja vessan kautta hammasharja suussa vaa’alle. Meinasin kusta housuuni, mun paino oli noussut 2kg! Mietin, että ei ole todellista. Hyvin pikaisesti tein analyysin, että kyse oli tolkuttomasta syömisestäni mökillä, ysäreiden tissuttelulla ei ollut osuutta painonnousuun.  Koirat kieltäytyivät kakkimasta siinä kolmenkympin vauhdissa millä juoksetin ne pesiskentän ympäri. Takaisin tultuamme huusin ja rähjäsin niille, että ”yksikin paska iltapäivällä lattialla niin te syötte sen!”. Iltapäivällä ei ollut pökäleen pökälettä lattialla.

Jotta päivästä tuli ehta maanantaikappale, pyysin siskon kaverikseni pienelle iltakävelylle. Kovin raskasta lenkkiä ei viitsinyt tehdä helteen vuoksi. Niinpä ehdotin, että kierrämme läheisen järven ympäri, joka on reilun tunnin lenkki ja koirat voivat käydä uimassa välillä. Tai niin mun työkaveri kertoi… Me ravattiin sen lätäkön ympäri lähes kolme tuntia bonuksena pienen harha-askeleen kautta. Koirien kielet olivat noin 2-3 metriä pitkät eikä ne todellakaan päässeet uimaan.  Vain siskoni oli fiksu eli hänellä oli vesipullo, jossa olin ahkerasti osingoilla. Loppujen lopuksi laahustimme tennarin kärjet asfalttia viistäen kohti oletettua määrn päätä. Emme jaksaneet enää jutella, koska kieli oli kiinni kuivuneena kitalaessa, päkiät niin turvoksissa ettei pystynyt enää hengittämään ja pohkeet niin maitohapolla etten löydä sanoja kuvaamaan sitä poltetta.

Meinasin unohtaa. Mökillä sattui yksi haaverikin. Yhtä lapsista puri muurahainen. Se hyökkäsi lapsen kimppuun rouskuttaen lähes koko jalan poikki tai ainakin siltä se vaikutti huudosta ja paniikista päätellen. Hänen äitinsä oli onneksi kuin viilipytty vieressä. Tai sitten ei. Myös hän joutui kohtaamaan kusiaisen hyökkäyksen, jonka seurauksena muurahaisen raatelema rouva puhalteli paperipussiin hokien lapselleen, että onneksi me ei kuoltu vaikka lähellä se oli…