Ekana pitää todeta, että iltaysin jälkeen kannattaa laittaa astianpesukone tehopesulle. Ei tarvii kuvitella menevänsä nukkumaan tämän vuorokauden puolella, kun se ohjelma kestää varmaan viisi tuntia.
Tytöt on pulitettu puoli kaljuiksi ja ne näyttävät jälleen peitsaavilta rotilta. Minulla on edelleen kirkuvan punainen kastimerkki silmien välissä. Puntarin mukaan olen laihtunut 0,8kg. Olo tuntuukin merkittävän paljon hoikemmalta. Lapsukaisen tuoma suklaalevy korjasi tilannetta hieman. Meillä oli taas perinteeksi muodostunut sunnuntain äiti-lapsilaatuaika, johon kuuluu mamman tekemään sapuskaa ja lapsen valitsema leffa karkkeineen. Niistä syntyy ihana setti, jota odotan jo maanantaisin. Tällä kertaa katsoimme selkäydintä raaputtelevan trillerin nimeltä Piggy. Täytyypä sanoa, että se on mielestäni hyvä leffa, vaikka ei koston tiimoilta kovin hilpeä olekaan.
Viikonloppu on vierähtänyt taas älyttömän nopeasti. Kuntoilua, kuivia suklaamuffineja (onneksi sisko toi leipomiaan onnistuneita banaanisuklaamuffineja ja pelasti iltamme) ja elämän aallokossa purjehtien. Ja voin sanoa, että kyllä on taas laineet liplattanut. Mulla taitaa olla tasamaata tiedossa tiedossa vasta hautakuopassa, paitsi en ennätä sinne asti. Olen toivonut, että taivasmatkalle lähtiessäni mut grillataan elämäni hoikimpaan kuntoon ja puhalletaan maailman tuuliin. Henkilökohtaisesti toivon armahdusta puhaltajalle, etten tarraudu joka tuhkahiutaleella hänen kasvoihinsa hyvästien hetkellä.
Tuhkapilvestä hieman hilpeämpään asiaan. Mulla on popcornikone, jonka olen saanut lahjaksi kauan sitten. Sellainen samanlainen kuin tivoleissa, mutta minikoossa. Kaikki nämä vuodet popparikone on ollut lasten kestosuosikki. Se on pieni punainen kärry, jonka kyljissä on samanlaista tekstiä kuin tivoleiden kopeissa. Siinä on kuumennuskattila ja ilmapuhallin, jonka avulla popcornit hyppelevät iloisesti ylemmän, läpinäkyvän osan kautta kuppiin. Eilen popparikone viihdytti kahta pikkutyttöä. He katselivat ihastellen ja silmät tuikkien minikattilassa pyöriviä siemeniä, jotka poksahtelivat kuin taikurin taikasauvan napautuksesta valkoisiksi palleroiksi ja liukuivat kuin liukumäkeä pitkin viinipunaiseen muovikulhoon. Jos katselee kypsää popcornia läheltä se näyttää pilvenhattaralta, jonka sisällä on kultainen pisara. Pikkuiset kikattelevat pirpanat lähtivät kotiinsa. Mietin, että lapset ovat kuin vallattomasti poksahtelevia popcorneja. Mammojen ja mummojen, pappojen ja isien mussukoita, jotka on tehty haaveista, toiveista ja hauskanpidosta, seikkailuista, iltasaduista ja lettukesteistä.
Aikuiset on loppujen lopuksi aika tylsiä. Tosin ei marketin lattialla itkupotkuraivaria esittelevä vaahtosammutinkaan paljon naurata, paitsi salaa ohikulkijan mielessä. Mutta oikeasti. Toki aikuiset on myös hauskoja, viihdyttäviä, persoonallisia ja ties vaikka mitä ainutlaatuista ja positiivista. Jos kuuntelee toisen aikuisen yksinpuhelua, on tosi suuri vaara torkahtaa omaa vuoroa odotellessa. Mutta kokeilepas lapsen kanssa. Ihan sama vaikka baby kertoisi kasvihuoneilmiöstä, niin kyseessä vaikuttaa olevan vuosisadan seikkailu, jota ei yksinkertaisesti voi jättää kuuntelematta. Jos aikuinen kysyy puheensa aikana mitä mieltä olet jostain asiasta, riittää kun venytät suupieltäsi toiselta laidalta ja sanot ”hmmm…” Jatka kohottelemalla kulmakarvojasi. Jos kaverisi kulmakarvat roikkuu, tee sama perässä ja tadam! olet vakuuttanut puheenpitäjän mielenkiinnostasi.
Lapset on ovelampia. Jos he aavistavatkaan ettet ole kartalla, kajahtaa ilmojen halki terävä kysymys: ”reppuli vai rohkelikko?” nappisilmien tuijottaessa tiukasti. Ihan sama kumman vastaat, jatkokysymys on ”Miks?”. Tuosta syystä on viisaampi olla tarkkana kuin porkkana alle metrin pituisen yksinpuhujan seurassa. Koska kukaan koskaan ikinä missään ei halua nähdä pettyneen lapsen alaspäin valahtavia kasvoja ja silmiä joissa kiertävät kyyneleet. Nehän ovat siis varoitus hetken päästä muutaman niiskutuksen vauhdittamasta lohduttomasta itkusta. Sen hiljentämiseksi ei jäätelöpakettia pienemmät räpellykset toimi.
Olisi ihana ajatella, että huomisaamuna olisin saanut pienen pisaran sisäistä lastani takaisin ja alkaisin ihmetellä maailmaa edes hieman erilaisin silmin. Haluan täsmentää, että en halua nähdä aikuisia pyyhkimässä räkätappeja hihaan, kuralätäkössä istuskelemassa tai osoittelemassa sormella kaikkea mitä sattuu ympärillä näkymään. Silti. Pitäisikö itse kunkin yrittää pelastaa jotain siitä lapsenmielestä, joka meillä jokaisella on aikanaan ollut? Jos en itse kykene siihen heti, toivon että seuraavan kerran kuulemani popcornin poksahtelu herättää mieleni ilotulituksen. Ehkäpä se antaisi mahdollisuuden hämmästellä asioita tiedonnälkäisen pikkuseikkailijan silmin. Edes pienen ohimenevän hetken verran.