Citymamman seikkailut

Nukuin ruokottoman pitkään ja muutaman vetelän tunnin jälkeen lähdin koirien kanssa ”aamukävelylle” vanhempieni luokse. Matkalla minuun iski joku omituinen luontoäidin tuikkaama romanttinen hormooni, jonka seurauksena maleksin rantareittiä lehmän katse kasvoillani. ”Mmjuuu..” mölähdykset vain puuttuivat. Niinpä siinä seesteisellä hetkelläni vedin sieraimet täyteen happea kuin myskihärkä.

Katselin ympärilleni ja näin äärettömän paljon kauniita asioita. Pusikosta lähteneen linnun, jota en ehtinyt nähdä. Vedenpinta, joka liplatti kauniisti. Oletko koskaan pysähtynyt miettimään, mistä konkreettisesti vesi koostuu. Siis sellaisista käsin kosketeltavista aineosista. Rannassa kasvoi jotakin horsmantyyppisiä kasveja. Katselin kävelytien asfaltin kimaltelevaa pintaa ja mietin, että mistä kaikista aineista se tehdään. Leppoisa tuuli puhalteli ja muistelin, että miten tuulet syntyvätkään. En muistanut juuri sillä hetkellä, mutta se ei haitannut. Ojan pientareella kasvoi voikukkia ja kaikenlaisia vihreitä heiniä. Ennen perille saapumistani näin vielä männynrungossa tikan. Jäin seuraamaan sitä, kuinka se vetäisi pään takaviistoon valmiina tikkaamaan itselleen välipalaa puun uumenista.  Se oli juuri jyräyttämässä nokan kiinni runkoon, kun kohdetta kiihtyvä vauhti pysähtyi sentin päähän kohteestaan. Tikka vilkuili sivuilleen ja pöllähti seuraavaan puuhun. Siellä sama homma; reilu takakeno, räjähtävä lähtönopeus ja sitten liinat kiinni juuri ennen runkoa. En tajua mikä sitä tikkaa riivasi, mutta se ei haitannut minua. Jatkoin matkaani ja mietin, että ”niinpä, meistä jokainen täällä on erilainen ja hyvä niin”.

Vanhempieni pihaan päästyäni hormoonitoimintani oli palautunut normaalille tasolle. Otettuani vaaleanpunaiset hattaralasit pois nenältäni tajusin, että olin nähnyt takana olevien kilometrien aikana sarjan asioita, joista joko a) en tajunnut yhtään mitään tai b) tajusin jotain pientä havaintooni liittyen. Olin nähnyt jonkun pulun minkä lajia en tiedä, järven  jonka koostumusta en tajua, tuntenut kun tuuli puhalsi hiukset naamalle, nähnyt lukemattoman määrän kaikenlaisia heinänkorsia sekä syömishäiriöisen tikan (olen melko varma, että se oli tikka). Mietin, että en siis tajua höykäsen pölähtävää luontoäidin antimista.

Illalla vietin arvokasta aikaa siskoni kanssa hikoilemalla kuntosalilla. (tuntui muuten tosi hyvältä käydä kolme viikon tauon jälkeen) Salilta lähdettyämme kävimme kaupassa ruokaostoksilla. Se onkin varsin mielenkiintoinen opetaatio kahden allergikon välillä, joiden rajoitelista on yli puolimetriä pitkä. Kävimme keskustelua: ”ootsä maistanut tota?” ”emmää syö sitä ku mä oon allerginen sille” – seuraavassa hyllyvälikössä ”hei osta tota!” ”emmää syö sitä ku mä oon sille allerginen”  matka jatkui ”hei maistetaanko näitä?” ”emmää…..” Sillä tavalla me sitten kuljettiin paikallisen marketin läpi.

Kun selvisimme allergioistamme huolimatta kaupasta ulos, keskustelumme siirtyi siihen vertailuun, että kumpi on kulahtaneempi. No se ei ollut vaikea valinta. Olen 100 vuotta siskoani vanhempi ja noin 100kg pulleampi. Hänellä ei roiku tissit eikä pylly, minun tilanne on toisentyyppinen. Koska ensimmäinen erä oli liian helppo ja meni harjoituskierroksena, oli aika siirtyä todellisen haasteen kimppuun.

Kummalla on enemmän ryppyjä. Kävimme kiivasta kädenvääntöä kummalla on enemmän ryppyjä silmien ympärillä. Minä voitin sen erän ohimosuonen mitalla. Paljastin hänelle salaisuuden kuinka yksi ystäväni oli joskus maininnut huomanneensa kyseisen suonenpätkän ohimollani pullistelemassa. Tajusin, että sen täytyy olla huomiota herättävän suuri ja aloin tuijotella silmäkulmaani peruutuspeilistä. Olen jälleen ajautunut kriisiin, ohimosuonenpullotuskriisiin. Siskoni antoi asiaan täsmäiskuterapian ”Jätä se.” -Ai kuka? ”no se sun ystäväsi”. Repesimme molemmat nauramaan. Ohimosuonen perusteella katkaistu ystävyys olisi varmaan maailmanennätys perusteluna.

Ryppykeskustelu jatkui ja sitten siskoni iski pelin tasoihin 1-1. Hän näytti otsassaan olevia ryppyjä. Kuvauksena hän esitti, että ”katso, mun otsa on kuin auralla kynnetty!”. Myönnetään, hänellä on otsassa kaksi ryppyä (kyntöuraa hänen sanoin) ja mulla ei (ainoa paikka mikä mulla ei ole repsahtanut). Tiukka vertailumme siitä kumpi on rupsahtanut jatkui, kunnes siskoni muisti, että hän ajaa autoa samalla kun tuijotamme yhdessä peruutuspeilistä. Tulimme siihen tulokseen, että tasapeli. Kumpikin on alkanut saada ruttuja kasvoihin eli olemme ruttunaamoja. Siskolla oli kuitenkin loistava toimintasuunnitelma, botox. Niinpä päädyimme suunnittelemaan pikku Tallinnan matkaa, josta saapuisimme takaisin rypyttöminä ja kuvankauniina rouvina. Päät botoksilla turvoksiin pumpattuina.

Kaksi kaunista ruttunaamaa kaarsi pihaan, vanhempien pihaan. Eihän se ole lapsi eikä mikään, joka ei mene vanhempien luokse vähintään kaksi kertaa päivässä. Arvaa kenelle soitin äsken iltapuhelun? Isälle. Hänellä ei ole vielä ryppyjä eikä botoksilla turvotettua päätä. Kyllä isällä on helppoa. Toista se on meillä ruttunaamatyttärillä.