Ulkona oleva myrsky viehättää minua. Istun ikkunan vieressä ja katson kuinka puiden oksat liikehtivät riehakkaina tuulenpuuskien tanssittaessa niitä. Ei aavistustakaan miksi mieleni laittaa peruutusvaihteen päälle ja pakittaa viime syksynä minulle ajankohtaiseksi nousseen aiheen pariin. Se liittyy sanaan ”stufn”. Selitän hieman tarkemmin. Kuten olen kertonut, minulla on kaksi koiraa. Ne on ranskalaisia, persoonallisia tyttöjä, jotka tietävät arvonsa. Ne ovat kultaakin kalliimpia eläinlääkärilaskujen perusteella. Ne ovat äiti ja tyttö. Ilona on äiti ja sillä on mustat kutrit. Iina on lapsi ja se on brunette. Kumpikin on vapaan kasvatuksen lapsia. You know.. rock, rauha ja rakkaus. Ilonalla on raivostuttava tapa sanoa aina se viimeinen sana, se on tehnyt sitä pennusta asti. Aluksi se oli söpöä ja nykyisin koen aika ajoin suurta himoa puistella sitä pillistä noilla söpöillä hetkillä. Pienimmillään se päästää hiljaa huulien välistä lerpahtaen tulevan äänivirran muodostaen sanan ”stufn”. Pääasia, että rouva on saanut sanoa viimeisen sanan.
Paluu syksyyn. Se oli syyskuuta ja olin juuri muuttanut uuteen asuntooni. Ensimmäinen päivä toi katastrofin jo itsessään. Olin hakemassa pesulasta mattoja. Tullessani takaisin ulko-ovi oli auki ja koirat kadoksissa. Olin unohtanut laittaa oven takalukkoon. Iina osaa avata oven ja niinpä tytöt olivat lähteneet tutustumaan lähiseutuun. Isä hyppäsi autoon ja renkaat sutien lähti kiillottamaan Saarijärven tietä toiveena löytää koirat (urat näkyy edelleen ajokaistalla). Äidin kanssa juoksimme kuin henkihieverissä Tourujoen kävelyreitille ja huusimme tyttöjä kuin hullujen huoneelta karanneet. Ainoastaan valkoiset mekot puuttuivat. Soitin hätäkeskukseen. Soitin pojalle ja hän lähti koulusta kesken tunnin kaahaamaan kahva edellä etsintäpartion vahvistukseksi. Etsintä tuotti tulosta, tosin poliisi ehti ennen meitä. Niinpä muuttoni kunniaksi viihdytimme naapureita saapumalla pihaan poliisiautolla kahden koiran kanssa. Iina oksenti pihaan. Kiitimme poliiseja ja tulimme sisälle. Hetken hiljaisuus ja sohvalta kuului… mikäs muu kuin ”stufn”.
No, toisen kerran olimme tyttöjen kanssa aamukävelyllä ja vastaan tuli pieni villakoira nuoren naisen kanssa. Koira sipsutteli söpösti emäntänsä vierellä, kunnes he jähmettyivät ja molempien silmät alkoivat laajentua, kunnes ne olivat jalkapallon kokoiset. Syy oli silmin nähtävissä ja korvilla kuultavissa. Iina alkoi kirjaimellisesti rääkyä ja voin sanoa, että sillä naisella on paha ääni. Lisäksi se tempoili narussa silmän valkuaiset pajatson lailla pyörien, aivan kuin se olisi potkinut viimeisiä potkujaan hirttosilmukassa. Lähitienoon asukkaat saivat herätyksen lisäksi ääninäytteen koirasta, joka osaa rääkyä. Mutta mitä tässä tilanteessa tekee Ilona, minun uskottuni? Hieroo ranskalaiset pakaransa kävelytiehen kiinni kuin imukupilla. Sitten se ojentaa kuonon kohti taivasta supistaen suuta samalla ja ulvoo. Pää punaisena ja polvillani röhnöttäen yritin puristaa niiden kuonoja kiinni samanlaisella vimmalla, kuin hukkuva tarttuu oljenkorteen. Ilonasta kuului edelleen vaimea vouvouvou. Iina on ihmekoira, se pystyy rääkymään kuono kiinni. Säikähtänyt parivaljakko ohitti meidät sanaakaan sanomatta ja reippailla askelilla. Minä jäin kontalleni painimaan tyttöjen kanssa tienposkeen. Se oli mieltä ylentävä hetki. Painiottelu päättyi ja hetken päästä kuului ”stufn”.
Olen saanut todistaa nämä koirieni hetkelliset puheripulit useampaan kertaan. Hyvää on se, että reaktionopeuteni on kehittynyt. Näen jo kulmakarvojen asennosta kenen koiran kohdalla show on valmis alkamaan. Sillä sekunnilla heittäydyn puristelemaan niiden kuonoja ja hoen mantraani: kuonokiinnikuonokiinnikuonokiinni. Sitten mantran, muutaman nöyrän ”sorisorin” ja pikku puistelun jälkeen jatkamme matkaa hymyillen ja koirien hännät terhakkaasti heiluen. Joka ikinen kerta noin minuutin sisällä kuuluu ”stufn”.
Yksi keskustelunaihe meillä on lyhyt ja ytimekäs, johon löydämme ratkaisun hetkessä. Ensin Ilona avaa keskustelun ja päästää yksittäisen karjaisun ”Wäh!” keskellä yötä. Tuo ”Wäh” lisää rakkauden ilmapiiriä kodissamme. Päätäni nostamatta, silmät ummessa vastaan hänelle samantyyppisellä äänenvoimakkuudella ”V…u!!!”. Sen jälkeen jalkopäästä kuuluu ”stufn” ja siirrymme takaisin höyhensaarille. Keskustelu on päättynyt.
Suomessa on sananvapaus. Se on hyvä juttu, oikeasti hienoa. MUTTA. Minua kiinnostaisi tietää, onko siihen jätetty minkäänlaista rajoittamisen mahdollisuutta tai voisiko sellaista anoa? On mukavaa, että tyttöni rohkeasti ilmaisevat mielipiteensä, missä tahansa. On kuitenkin hetkiä, jolloin toivon mahdollisuutta rajoittaa heidän puheoikeutta. Se on esimerkiksi niillä hetkillä, kun Iina rääkyy, Ilona ulvoo tai sanoo ”stufn”.
Eli minulla on koirat jotka ei tajua mitä niille sanotaan, paitsi jos asia on niitä kiinnostava. Vaikkapa ”Ilona, nakki?” saa rouvan kuulolaitteen päälle ja myös nuorempi ymmärtää erittäin hyvin mistä on kyse. Mikäli nakit on loppu, olen yrittänyt kommunikoida heidän kanssaan suomenkielellä selkeästi artikuloiden, napakoilla viittomamerkeillä ja nytkähdyksillä. Epätoivoisempi olen niillä hetkillä, kun yritän ymmärtää brunetteni mielipuolisen rääkymisen sisältämää sanomaa. Mikäli tyttöjen sananvapautta rajoitettaisiin, niin eikö se olisi win-win tilanne? Voisin lopettaa kuonojen puristelut ja saisin ohimoillani pullottaville, ainaisesta pingotuksesta väsyneille verisuonilleni hieman helpotusta.
Toisaalta, jos rajoittamispäätös ei ole mahdollinen, niin jatkossa voin jakaa vastaantuleville korvatulppia ja tytöille kurkkupastilleja. ”Stufn” on kuitenkin tullut jäädäkseen ja se rouvalle sallittakoon.