Citymamman seikkailut

Mulla on ollut noin sata hermoromahdusta muutaman päivän sisällä. Tämä blogi tilttasi. En ole varma onko vika serverissä vai pääsikö joku virus läpi. Edelleenkin pääsen sivuille vain kiertotietä niin, että pääsen tänne hallintapaneeliin kirjoittamaan. No, pääasia että saan purkaa mieleni mutkia ja elämää suurempia kysymyksiä tänne nettipäiväkirjaani.

Viikonloppu oli mukava. Lauantaina menin päiväksi mökille. Aurinko paistoi, oli törkeän kuuma ja järkyttävän aurinkoista. Sovin, että hyppään vanhempieni kyytiin läheisen pikkukaupan pihasta. Kävin ostoksilla ja se oli aivan upea reissu. Sain ilokseni huomata, että jollakin toisellakin on niskavika. En olekaan maailman ainoa lötköniska. Kaupassa on myyjä, joka rohkastui vähän aikaa sitten sanomaan (kuiskaamaan kanssan takaa), että haluaisi ehkäpä Setan tapaamisiin mukaan. Lupasin pitää hänet ajantasalla sen verran kuin itse tiedän mistään mitään. No..menin kauppaan hakemaan pilttiä ja kananmunia äidille. Myyjä käveli minua vastaan ja teki mulle Shrekit! Hän katsoi mua, sanoi moi ja silloin hänen niska retkahti samalla tavoin kuin mulla jonkin aikaa sitten kuntosalilla. Jos muistat muskelimiehen, joka sai mut paniikin valtaan. Minä olin nyt myyjän Shrek. Aika siistiä. Sinne hän hävisi takahuoneeseen enkä nähnyt häntä enää. Koirat haukkuivat kilpaa kaupan pihassa, joten en viitsinyt jäädä kauppaan notkumaan kovin pitkäksi aikaa.

Vanhemmat olivat myöhässä, mutta pienen lämpöhalvauksen jälkeen pääsin koirien kanssa nauttimaan heidän ilmastoidusta jumbosta. Meillä oli ikuisuus siitä, kun olimme viimeksi matkustaneet yhdessä mökille. Ensimmäisen ärsyttävän kommentin jälkeen peli oli avattu ja mökkimatkan nostalginen, historian pölyttyneitä lehtiä ravisteleva riita oli valmis alkamaan. Olin jo unohtanut kuinka paljon meistä jokainen osaa nalkuttaa. Olemme itse asiassa varsin tasaväkisiä siinä. Kun takahampaat kiristeli itse kullakin niin, että narske kävi, niin äiti nokkelana tyttönä vetäisi uuden kortin tiskiin. Vitsikortin. Opimme isän kanssa pelisäännöt hyvin nopeasti, koska oli vain yksi sääntö. Sait sanoa mitä vaan, kun muistit karjua sen jälkeen, että ”se oli vitsi!”.

Yksi imelä taistelun aihe oli jäätelö. Äiti halusi jäätelöä. Isä sanoi, että äiti ei saa sitä. Äiti suuttui, jolloin isä sanoi, että se oli vitsi. Sitten kaikki nauroi (en tiedä miksi). Äiti leppyi ja halusi edelleen jäätelöä. Kauppa häämötti suoran päässä, jolloin alkoi jankutus, että ostetaanko jäätelöä siitä kaupasta vai ei. Äiti sanoi, että ajetaan ohi ja ostetaan kylältä. Kun isä ajoi kaupan ohi, äiti rähisi, että se oli vitsi! Sitten kaikki nauroi. (en tiedä miksi). Seuraavaksi oli minun elämäni ruotimisen vuoro ja voit arvata, että tämän rouvan käppyrä savusi ennen kuin ensimmäistä lausetta oli sanottu loppuun. Vanhemmat kaakattivat etupenkillä kuorossa elämän viisauksia ja minun vastuuta koko maailmankaikkeuden hyvinvoinnista. Minä väänsin itseäni siltaan takapenkillä ja lämmittelin tulevaa itkupotkuraivaria varten. Kun olin jo bööniksen rajalla, mitä tekee vanhemmat? Etupenkiltä kuuluu, että ”se oli vitsi!” Sitten kaikki nauroi enkä edelleenkään tiedä miksi.

Mutta kuten asiaan kuuluu, mökkitielle kääntyessämme vitsikortti oli tungettu hanskalokeroon ja kolme naantalin aurinkoa lähestyi punaista piilopirttiä. Sen verran mun oli pakko jatkaa viisastelua, että muilutin ystävääni ajo-ohjeiden kanssa. Jostain kumman syystä tunsin kutkuttavaa mielihyvää siitä hetkestä, kun hänen hermoa poltatti ihan kunnolla. Kun paljastin vitsini, me naurettiin vanhempien kanssa ystävälleni. Perheemme side oli vahvistettu nauramalla jollekin muulle.

Mökillä oli vilinää. Kun paikalla on viisi lasta, neljä koiraa ja kuusi aikuista, siellä ei istuta kuin kirkon penkissä ja desibelit nousee hieman korkeammalle kuin kirjastossa. Koirat juoksivat rantaan ja pihapiiriä ympäri. Ne haukkuivat täysin palkein leikkiessään. Lapset puuhasivat kuka mitäkin. Grillailimme. Isoimman lapsen kanssa kävin soutelemassa. Juttelimme niitä näitä ja kerroin tarinoita mitä mökillä oli sattunut. Kiersimme myös erään saaren, josta myös kerroin muutamia mukavia asioita. Järvellä oli tuulen tuliaisena sen verran reipas aallokko, että olin kuin Mikki Hiiri merihädässä. En sen suhteen, että meillä olisi ollut mitään hätää. Soutaminen oli vaan sen verran työlästä, että mun allitkin oli piukkana, kun kiskoin airoilla vauhtia. En tiennyt, että kykenen puristamaan pakarani niin tiukkaan nippuun. Se oli positiivinen huomio.

Myöhemmin paistelin lettuja terassilla ja muutaman pienen tähtisilmäisen loppasuun hengaillessa lähelläni katselin ympärilleni. Lämpimän kuistin ja lettujen tuoksu sekoittui keskenään. Puun tuoksu huumasi mieleni. Auringon paistaessa jouduin siristelemään silmiäni. Kaasuhella piti omaa suhinaansa ja lettujen tirinä pannulla toi veden kielelle. Hiekka pöllähteli koirien kirmatessa etupihan poikki. Lapsilla oli mukavaa, lasten hymyilevät katseet saivat minutkin nauramaan. Katsoin vanhempiani. Katsoin siskoani perheensä kanssa. Katsoin ystävääni laiturin nokassa muutaman lapsen kanssa. Kaipasin omaa poikaani, niin että sydäntä puristi. Mun räkänokka puuttui paikalta. Mietin, että toisen kerran raahaan hänetkin mökille tyttöystävänsä ja koiransa kanssa. Sitten kaikki olisi hyvin. Nimittäin se mitä näin, teki minut onnelliseksi. Kuten mökkimatkasta vanhempien kanssa, olin viettänyt yhteistä aikaa koko perheeni (tosin se riivatun pentuni puuttui) kanssa kauan sitten. Ihan liian kauan sitten.

Hetkeä myöhemmin istuimme kuistilla, kun lapset söivät lettuja. Isän keittämä pannukahvi höyrysi kupeissa ja tuoksui hyvälle. Kaadoin itselleni pienestä metallikattilasta teevettä. Kuistilla on kulmasohva. Istuin ystäväni kanssa siinä  ja samalla kaksi pikkunappulaa könysi sylissä. Huomasin mielenkiintoisen asian. Kun kutitin heitä yhtä aikaa, siis lapsia, he kuulostivat tipulaumalta.

Seuraavana päivänä kävelin poikani luokse käymään ja vietimme tapoihimme kuuluen aikaa leffan parissa. Voi kertoa, että tarina ei ollut yhtä hempeä kuin Tuulen Viemää. Verta ja suolenpätkiä lensi pitkin kuvaruutua reippaammalla tahdilla kuin teurastamon tuotantolinjalla.

Tänään olen ollut koko illan yksin kotona. Täällä on täysin hiljaista, Ilonan äänihuulten pakkoliikettä lukuun ottamatta. Mietin kuinka elämä kaikessa monimuotoisuudessaan on rikasta. Joku asuu yksin, joku kumppanin kanssa, jossain on lapsiperhe, joku asuu kerrostalossa, toinen omakotitalossa. Yhden elämä on äänillä täytetty, jonkun toisen hiljaisuudella. Onko sillä väliä? Ei kai, jos elää sillä tavalla mitä elämältään haluaa ja toivoo.

Jotta en anna harhakuvaa seesteisestä aikuisesta naisesta, kerron yhden pienen hetken tältä illalta. Olin nimittäin koirien kanssa iltalenkillä. Koska olen syönyt tänään enemmän kuin keskiverto emakko sikalassa, päätin liikuttaa osan matkaa ruhoani normaalia reippaammalla tahdilla eli juosta. Koirat juoksivat edessäni kuin henkensä edestä. Ne teeskentelivät, olen varma siitä. Korvat lerpattivat taakse päin silmävalkuaisten pyöriessä kuin pajatsot, kun ne vilkuilivat olkansa yli  reipasta, kauniisti askellettua raviani.

Edellisestä kunnon juoksulenkistä on hieman aikaa, joten totta puhuen tekniikka oli hieman hakusassa. Huomasin koikkelehtivani reilussa etunojassa, kuin olisin kaatumassa niillä sekunteilla. Kantapäät potkivat taaksepäin itään ja länteen. Puuskutin pelkästä ajatuksesta, että oli juossut jo 15 metriä. Kädet heiluivat hervottomina kuin olkapäihin kiinnitetyt spagetit.

Sitten noiden kaikkien ja tunteiden tyrskyjen yllyttämänä sain rantatiellä jonkin asteisen pimahduksen. Ensin päähäni nousi ajatuksia, jotka saivat hymyni muuttumaan nauruksi, joka sekottui huohotukseeni. Ohittaessani sorsapariskunnan aloin pärskiä itkua, kun mieleen tuli surullinen asia (mummo joutui takaisin sairaalaan). Pallo kirkuvan punaisena, tukka litimärkänä takaraivoon lähmäytyneenä, kantapäät itään ja länteen lätkien aloin uudestaan naurattamaan. Mietin, että olen ihan sekopää. Siitä innostuneena tulin siihen tulokseen, että se tuntuu itse asiassa aika hauskalta. Sellaiselta elämänmakuiselta. Käyttäydyin ihan pöhkösti ja mitä sitten. Se juoksulenkki teki enemmän kuin kutaa. Kävelin loppumatkan ja sydämmeni oli kevyt. Olin onnellinen.

Istun tässä läppäri sylissä ja mua naurattaa edelleen kyseinen urheilusuoritus. En todellakaan tiedä mitä siinä tapahtui, mutta se teki todella hyvää kaikessa hulluudessaan. Tässä kohdassa en voi piipahtaa jumbon hanskalokerolla, kaivaa vitsikorttia ja todeta, että ”se oli vitsi”. Tunteideni teatteriesitys rantatiellä on täysin totta.

Iina juoksi juuri olohuoneen poikki selkä köyryssä omaa pieruaan karkuun. Tässä kodissa on toinenkin hullu.