Mummo makasi pienenä myttynä sairaalansängyssä. Sydäntäni vihlaisi, punapäinen mummoni näytti hauraalta. Hän oli nukkumassa ja heräsi tuloomme. Siristellen hän avasi silmiään ja tervehti. Silmät näyttivät väsyneeltä ja voimattomalta. Hetkeä myöhemmin puhelimeeni tuli puheluruuhka, jonka vuoksi poistuin käytävään puhumaan. Tultuani takaisin huoneeseen mun oli pakko räpytellä ripsiä pari kertaa. Äskeinen mytty istua nakotti sängynlaidalla ja jutusteli niitä näitä. Istahdin mummon viereen petille ja kampasin hänen hiuksensa. Kiusasin, että hiuksissa oli takku ja se huvitti. Kun olin valmis, hän kysyi näyttääkö hyvältä. Totesimme, että hyvältä näyttää. Hän voisi nyt ottaa vaikka sulhasehdokkaita vastaan. Mummon silmät syttyivät tuikkimaan ja hän päästi ihan pienen hihityksen. Pienen hetken häivähdyksen näin sen nuoren tytön punaiset hiukset liehuen, joka hän on kauan sitten ollut.
Vaihdoimme kuulumisia puolin toisin ja annoimme tuliaisia. Minä annoin korun, joka antaa hänelle voimaa parantua. Mummo ilahtui kaikista tuliaisista ja tietysti siitä, että menimme hänen luokseen. Kun kyselimme mitä voisimme tuoda ensi kerralla, hän vastasi kuin apteekinhyllyltä. ”pitsan, sellaisen missä on kinkkua.” Kysyin ”ja ananasta?” -”just sitä”. Kerroin, että sitä kutsutaan nimellä Hawaijin pizza. Hän hymyili ja totesi, että tulipahan opittua tällekin päivälle jotain uutta. Niinpä päätimme yhteistuumin, että järjestämme lähiaikoina piknikin hänen pedillään. Pois lähtiessämme hän halasi meitä ja toivotti reippaasti heipat. Sinne hän jäi istumaan tarjotin edessään ja haarukka kädessään.
Mummo on ollut pitkään sairaalassa ja meidän omaisten huoli on ollut välillä suuri. Kuten vanhoilla ihmisillä monesti, vointi heilahtelee laidasta laitaan lyhyessäkin ajassa. Kuten tänään aamulla hoitajat olivat huolissaan. MUTTA. Mummo on ahne elämälle. Hän omaa kyvyn elää tässä hetkessä eikä panikoi sen enempää eilisestä kuin huomisestakaan. Hän kiinnittää huomionsa pieniin asioihin, jotka tuovat voimaa. Hän ei voi nousta sängystä, mutta kertoi kuinka yöllä valvoessaan katselee ikkunasta ulos ja ihailee taivaan tähtiä. Mieletöntä!! Hän työntää vastoinkäymiset ja vaikeudet mielessään taka-alalle antaen tilaa hyville asioille. Valon säteille, jotka antavat voimaa jatkaa eteenpäin ja toivottavasti kantavat häntä paranemaan. Olen varma, että mummeli voittaa tämän matsin, nousee kintuilleen ja kävelee punainen tukka pörröllään sairaalan ovesta pihalle.
Sairaalan jälkeen menimme kauppaan. Siihen tällä hetkellä pahimpaan mahdolliseen. K-rautaan. Aiemmin en selvinnyt Agrimarketista pihalle ennen kuin visa pihisi viimeisiään ja Nissanin perä viisti maata. K-rauta on nyt vastaava paikka, koska sisälläni asuu pikku remontti-Reiska. Tälläkin kertaa mukaani tarttui muutama pikkujuttu. Ensin ostin kelloradion. Sellaisen mistä kellonajan voi halutessaan heijastaa kattoon. Todella tärkeä siis. Kotiin tultuani säädin siihen ensimmäisenä suomi popin valmiiksi. Huomisaamuna aion herätä Aamulypsyn merkeissä. (ja kännykän piipityksen, tarviin tuplavarmistuksen) Sitten ostin mosaiikkilakkaa, sellaista pirteän merenvihreää. Ensi viikonloppuna maalaan sillä eteisestä kaksi seinää. Nähtäväksi jää kumpi on enemmän hileessä, minä vai seinä. Eteisen seinästä mun mieleen välähti keittiön seinä. Siellä toisella seinällä on taulu (joka ei sovi sinne ollenkaan, mutta pidän siitä muuten) ja toisella seinällä on sellainen tarrateksti mitä on nykyisin joka puolella. Ostin jälleen yhden tekstin, koska sain idean. Täytän valkoisen seinän mustilla mietelauseilla. Olen tyytyväinen keksinnöstäni. Kassin täytteeksi ostin vielä joitakin pieniä ostoksia (4 kismet-patukkaa..).
Kotioven avattuani minua odotti jälleen sellainen näky mikä herättää murhanhimoisia ajatuksia tyttöjä kohtaan. Jälleen kerran… tyhjä kanapaketti, sipuli ja kolmen kananmunan kuoret oli aseteltu ympäri huushollia. Kaksi koiraa suti kohti arestipaikkaa ja minua odotti siivous. Sotku ei ole kummoinen, koska kyseessä on vain leviteltyjä asioita. Mutta koirien toiminta on tajunnan räjäyttävän ärsyttävää. Olen uhkaillut, kiristänyt ja lahjonut niitä. Olen pitänyt mykkäkoulua ja istuttanut eteeni puhuttelua varten. Äsken tytöt istuivat kanssani sohvalla, kun kerroin niille, että mun on pakko käydä töissä ja tuntuu tosi tylsältä tulla kotiin, kun he ovat tehneet tihutöitä. Kerroin, että heidän kuuluu huolehtia yhteisestä pesästämme minun ollessa hankkimassa papurahoja. Molemmat kuuntelivat korvat lorpallaan ja sitten tapahtui se, mikä sulattaa joka ikinen kerta kiukkuisen sydämmeni. Ilona aloittaa vispaamaan hännällä niin kovasti, ettei pylly meinaa pysyä sohvatyynyllä. Se siirtyy 10cm kerrallaan lähemmäs niin, että istuu loppujen lopuksi kainalossani. Iinan lähestymistapa on toinen. Se tiputtaa päänsä alas siten, että käytännössä nenä osuu sohvaan. Sitten se kaatuu siitä syliini täysin velttona, kuin ylikypsäksi keitetty makaroni. Voi kiesus miten ihania mussukoita! Tiedän, että ne ovat pyörittäneet minut tassujensa ympärille. Siitä kertoo myös ulko-ovessani roikkuva kyltti. ”Koira ja hänen henkilökuntansa asuu täällä”.
Räpäkäpälät haluaa ulos. Pakkasukko ei vielä paukuttele rumpujaan, joten saattaa olla, että kykenemme kävelemään pidemmälti kuin korttelin ympäri. Sen jälkeen liimaan tarran seinään ja syön yhden kismetin (uskoo ken tahtoo, varmana jää yhteen kismetiin). Ah, Avot. Maanantaini on täynnä hiton hyviä asioita. Tää nainen hymyilee aika leveästi. Yksi toive mulla on. Että paukkupakkaset jatkuu ainakin toukokuuhun asti. Se tarkoittaa, että pääsen äitin ja isän kyydissä joka aamu töihin. Työmatkakävelyt on mukavia, mutta vanhemmilta saatua laatuaikaa heti aamusta ei voita mikään.