Täällä minä nyt sitten kökötän helsinkiläisessä hotellihuoneessa. Tyytyväisenä, raukeana ja laiskana. Kävin äsken saunassa ja nyt istun petillä villasukat jalassa ja yöpaita päällä läjä pätkispötköjä vieressäni. Minulla on hotellin tasoon peilattuna luksushuone, käytännön pakosta. Kokkaan itse ruokani. Tämä hotelli on nimittäin varsin mielenkiintoinen paikka. He eivät järjestä minulle ruokailua laisinkaan, koska mulla on melko haastava erikoisruokavalio. Se ketuttaa minua jonkin verran. MUTTA. Mua ei ketuta niinkään se, että joudun katselemaan ikkunan takaa toisten ruokailua oman vatsan kurniessa, vaan henkilökunnan töykeä asenne, kun selvittelin asiaa. Kun yritin selvittää mitä heillä tarjottavat ruokalajit pitää sisällään, en saanut siihen koskaan vastausta. Huomisaamuna voin syödä aamupalan, mikäli paikanpäällä katson sen olevan sopivaa syötävää minulle. En saanut ennakkotietoa edes siitä mitä siellä tarjotaan. Tilanteen johdosta olen syönyt tänään kaksi sämpylää ja sata suklaapatukkaa pitääkseni nälän loitolla (syön siis suklaata käytännön pakosta, voi harmi…)
Niin se vaan on, että toisen ihmisen kohtaamisessa asenteella on iso merkitys, isompi kuin monesti tulee ajateltuakaan. Jos minulle olisi joku, kuka tahansa henkilökunnasta sanonut, että ”me ei voida tarjota sulle ruokaa, se on harmillista” tai ”olen pahoillani, ettemme voi järjestää sinulle ruokailua”. Tuo olisi riittänyt ja minua ei harmittaisi ollenkaan tällä tavoin. Ymmärrys, että tilanteeni on paskamainen. Enhän minä huvikseni ja omasta halustani ole monelle ruoka-aineelle allerginen.
Jos hotellissa kohtelu oli alunperin kylmänkalskeata, niin taksissa oli toinen meininki. Hyppäsin juna-asemalla taksiin, koska minulla ei ollut aavistustakaan mihin ilmansuuntaan mun pitäisi mennä, vaikka olin tarkistanut reitin kartasta. Tunkeuduin kaikkien tavaroideni kanssa etupenkille ja sanoin hotellin nimen. Taksikuskin silmät laajenivat hänen kysyessä, että ”minne??, en ole kuullutkaan tuollaisesta hotellista”. MUTTA tässä oli se kohtaamisen helmi. Hän katsoi minua silmiin ja hymyillen totesi, että etsitään se paikka ja siinä hän kävisi itsekin uudessa paikassa. Ajellessamme hän kertoi minulle lähistöllä olevia ruokapaikkoja. Hotellin pihassa seisoessani kassien kanssa minulla oli taksimatkasta hyvä mieli.
No yksi asia johtaa toiseen ja toinen kolmanteen. Lähdin muiden mukana etsimään päivällispaikkaa. Menimme Vallilan kupeita kutitellen letkajenkkaa kadulta toiselle. Matkalla oli pari kiinalaista ruokapaikkaa, yksi pizza- ja yksi pihvipaikka, joka vaikutti epämääräiseltä. Seurue päätyi kiinalaiseen ravintolaan. Istahdettuani pöytään huomasin olevani epäluuloinen, että saanko minulle sopivaa ruokaa. Kadun toisella puolella näkyi Subwayn kutsuvat mainoskyltit ja niinpä kipaisin kollegan kanssa tutun ja turvallisen valikoiman äärelle. Olemme tavanneet hänen kanssa työn merkeissä aiemminkin, mutta nyt kahdenkeskisen ruokailun merkeissä oli aikaa pysähtyä tutustumaan paremmin. Esittelin itseni sillä tavoin, että hän tuskin unohtaa sitä lähiaikoina.
Rupattelimme siis patonkeja syödessämme. Muuten kaikki meni hyvin, mutta keskusteluun liittyi pieni häiriötekijä. Hän söi rauhassa ja siististi omaa patonkiaan, kun minä pudotin täytteitä pöydälle, tarjottimelle, housuille kahteen kertaan, rinnuksille ja yhden suolakurkun navan päälle köllöttämään kuin kakunkoristeen. Lisäksi kastike valui vallattomana sormien välistä ja leukaani pitkin. Melkein joka kerta sain valumat pyyhittyä jo valmiiksi kastikkeessa uitetulla paperilla. Ähisin, tuskailin, puhuin ruoka suussa ja naureskelin vitsikkäästi esitellen samalla juustokuorrutettuja hampaitani. Kollegallani on äärimmäisen hyvä tilanteen sitokyky ja pokka. Hän ei osoittanut koko ruokailumme aikana ensimmäistäkään inhon merkkiä eikä naureskellut minulle. Kiitos siitä hänelle! Tilanne oli nimittäin hieman kiusallinen. Kun sain imaistua viimeisen palan patonkia lällääntyneiden papereiden seasta, huokaisin helpottuneena todeten ”Huh, nyt se on syöty!”. Siinä vaiheessa hän tarjosin minulle miehekkään, kohteliaan hymyn ja totesi, että ”mun kävi sua melkein sääliksi, kun tuo näytti niin toivottomalta”. Pöydän alta kuului kopsahdus, kun itsetuntoni teki kamikazehypyn lattialle. Vetäisin toppatakista vetoketjun kiinni ja marssimme peräkanaa hotellille.
Olen tykännyt koulutuspäivästä paljon. Tuntuu hyvältä nähdä kollegoita, he ovat aivan mahtavia persoonia ja rautaisia ammattilaisia, joiden seurassa on ilo olla senkin puoleen. Lisäksi päivän päätteeksi kouluttaja tuli luokseni kiittämään aktiivisesta osallistumasta ja kehui hyviä ideoitani ja kannanottojani. Päivä on ladannut pattereitani ja minussa on jälleen virtaa kuin pienessä pitäjässä. Olen kokenut paljon onnistumista ja saanut lisää vahvistusta sille, että minulla on paljon annettavaa omassa ammatissani. Se nakkaa aikamoiset fiilikset päälle! Äsken mainitsemani koulutuksen pomo on mieletön ihminen, jolta monella on paljon opittavaa. Hänellä on erityinen kyky saada jokainen tuntemaan itsensä ainutlaatuiseksi ilman, että hän vaikuttaisi teennäiseltä tai pyllynnuolijalta.
Kerron esimerkin. Soitin hänelle junasta ja kerroin olevani tulossa, mutta myöhästyn koska käyn muualla syömässä tilanteestani johtuen. Hänen äänestä kuuli hyväksyvän hymyn ja hän totesi ”Hyvää huomenta. Kiva kun soitit, me odotetaan sua. Sun ajatuksia tarvitaan täällä. Ja älä pidä kiireettä, syö rauhassa. Se on tärkeää. Turvallista tulomatkaa, pian tavataan!” Mulle tuli sellainen olo, etten malta odottaa perille pääsyä. Paikalle saapuessani hän nousi tuolistaan, käveli luokseni ja halasi minua lämpimästi sanomatta sanaakaan. Hän on aivan mieletön ihminen sanon minä! Mietin, että mikä olisi ollut mieleni, jos hänen asenteensa olisi ollut samanlainen kuin hotellin työntekijän. Hän olisi moittinut myöhästymistäni, ohittanut lounaani merkityksen ja ollut noteeraamatta minua kun saavuin paikalle. Olisin ollut häpeissäni ja tuntenut syyllisyyttä. Mitä ja ketä se olisi hyödyttänyt? Ei ketään. Itseni tuntien moittiminen olisi lamaannuttanut minua toimimasta. Rohkeuteni saada ääneni kuuluviin olisi ollut hidasta epäonnistumisen tunteen takia.
MUTTA johtuen tämän ihmisen asenteesta ja lähestymistavasta olin 10 minuuttia myöhemmin kynä sauhuten kirjoittamassa omia mielipiteitäni, ajatuksia ja oivalluksia vihkoon. Rohkaistuin keskusteluun heti mukaan, olin iloinen, itsetuntoinen ja erittäin motivoitunut.
Nyt en malta odottaa aamua, että pääsen jatkamaan mielenkiintoisen aiheen ja upean porukan seurassa vielä huomisenkin päivän.