Citymamman seikkailut

Huomenna on ystävänpäivä ja enhän minä jaksa sinne asti odottaa. Ihan ensin pitää sanoa, että puhun seuraavaksi vain ystävistäni. Se ei poissulje sitä, että olen iloinen tuttavistani, ketkä epätasaisen tasaisesti ilahduttavat pienesti ja isosti elämääni. Ystävyyskirjoitukseni voi tuntua omituiselta. Persoonallisen ajatuksenjuoksuni huomioon ottaen kerron ystävistäni tällä kertaa näin. Ja kun puhun ystävistäni, puhun myös rakkaistani ja perheestäni.

On torstai aamupäivä ja keskussairaalan lääkäri istuu pöytänsä takana selaillen papereitaan. Odotellessani lääkärin lausuntoa piirtelen sammareihini sormella ympyröitä ja katselen ikkunasta ulos. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Olen hyvällä tuulella. Tytin ensimmäinen varsa syntyi edellisenä viikonloppuna ja kaikki on mennyt enemmän kuin hyvin. Kunhan pääsen täältä pois, niin sitten ajan suoraan kotiin, istahdan kuistille röökille ja nautin maisemista. Hiljaisuudesta ja hevosista pellolla pyöröpaalin kimpussa. Viime aikoina mulla on ollut aika paska olo, mutta tänään on hyvä päivä.

”Tutkimustulokset ovat valmistuneet. Tulokset ovat muilta osin normaalit, mutta aivosähkökäyrässä on nähtävissä kaksi muutosta.” Lääkäri lopetti hetkeksi puhumisen, kunnes totesi; ”Sinulla on epilepsia.” Katson lääkäriä ja mietin, että onpas se tahvo. Vastaan; ”Ei ole, kun mulla ei ole ollut yhtään kohtausta.” Mietin mielessäni, että ”kiva, kiva, taas ne on mössinyt jotain. Sairaala on pahempi paikka kuin arvauskeskukset.”

Lääkäri jatkaa. ”Kyllä sinulla on.”

Puoli tuntia myöhemmin siirryn osastolla toiseen huoneeseen, jossa hoitaja antaa minulle tietopaketin sairaudesta ja sovitaan uusi tapaamisaika. Kävelen osastolta hissiin ja menen sillä alakerran kahvioon. Soitan vanhemmille. ”Joo, ne sano, että mulla on kai epilepsia. Mutta nyt tuli paska nakki, kun ne ei anna mun ajaa autoa kotiin. Mulla meni ajolupa. Niin, eikö ole idiootteja. Ajaisin vain auton hallista kotiin, mutta ei. Helvetti, mikä päivä! Voisitteks te tulla? Kiitos, mä odotan.”

Kävelen ulos tupakkapaikalle ja sytytän tupakan. Vähän itkettäisi, mutta enemmän vituttaa. Olotilani on aika sekava. Poltan toisen tupakan ja näen vanhempieni auton. Päätän mielessäni; ”Vittu mulla mitään epilepsiaa ole. Paskat.”

Siitä alkoi tähän mennessä jo kahden vuoden mittainen ajanjakso, jolloin inventaarion kohteeksi on päätynyt koko elämäni; kaikkine asioineen ja ihmisineen. Viimeinen puoli vuotta on mennyt uuden elämän opetteluun eikä tämäkään ole hassumpaa kun olen korjannut omaa asennettani hieman. Epilepsia vei itseni lisäksi jokaisen elämääni kuuluneen ihmisen valokeilaan paljastaen kivuliaallakin tavalla totuuden keitä he olivat ja mitä minä merkitsin heille.

Minua ei kiinnosta sädekehä pääni päällä eikä se siellä pysyisi, vaikka pitäisin kaksinkäsin kiinni. En ole kovin hyvä ystävä. Minussa on arviolta 1500 vikaa. Muutaman asian kuitenkin tiedän ja minulle on ne asiat myös sanottu. Olen avulias, kiltti ja osaan ajatella toisiakin. Puhelimeni on päällä ja ovet avoinna 24/7 kaikille elämäni ihmisille. Vuosien saatossa olen ottanut töistä lomapäiviä ja jopa palkatonta lomaa auttaakseni jotakin ystävää. Olen lähtenyt keskellä yötä sinne missä minua on tarvittu ja minne minut on pyydetty. Olen antanut omastani, makkarapakettia myöten. Olen istunut sairaalassa ystävän vieressä valvomassa hänen unta ja tanssinut ripaskaa pöydällä ilakoidessani jonkun onnesta. Vioistani huolimatta olen yrittänyt ja yritän olla hyvä ystävä (maanantaipäivät ne silti ovat minullakin).

Kun sairastuin, elämäni paiskautui hetkessä pyörremyrskyn keskukseen. Kieltäydyin hyväksymästä totuutta ja taistelin tuulimyllyä vastaan. Sairaalareissut ja alati vaihtuvat lääkkeet muuttivat bilehileen pillerispesialistiksi. Olin ensi kertaa elämässä autoton. Tipuin polvilleni. Totuuden kohtaaminen toi tullessaan sietämättömältä tuntuneita ratkaisuja. Sairaus hotkaisi tanssiharrastuksen, auton, piilopirtin ja hevoset. Sitten ne ystävät…

Olen aina luullut, että minulla on paljon ystäviä. Epilepsia nosti viikatteen ylös ja kato oli karua katseltavaa. Mulla ei ollut annettavaa eikä minussa ollut jäljellä kupattavaa. Totuus avasi verhot ja paljasti ympärilläni olleet ihmiset. Osa käänsi selkänsä sanomatta mitään, luikkimalla pois. Joku syytti, ettei ystävyys ollut enää entisensä. Osa puhui kauniita sanoja, mutta ei koskaan tullut käymään. En ollut uskoa silmiäni enkä korviani joidenkin ihmisten suhteen. Osa tuli täytenä yllätyksenä, järkytyksenä ja suurena pettymyksenä. Juoruja alkoi levitä siitä mikä mua ehkä vaivasi. Minusta on äärimmäisen helppo kertoa juoruja ja tarinoita ja jotkut tykkäävät värittää, jos totuus ei riitä. Mulla ei ollut halua korjailla puhuttuja juttuja, ne kertoivat enemmän kertojasta kuin minusta. Osa puhutuista asioista satuttivat. Esimerkiksi se kuinka ”kylillä” oli puhuttu lihomisestani. Kyllä. Lihoin paljon, mutta kuinka moni tiesi sen johtuvan minulle sopimattomasta lääkkeestä. Ehkä nuo kaikki takinkääntämiset ovat olleet inhimillisiä asioita ja tekoja. Luulen, että osa on satuttanut tarkoittamatta ja osa tarkoituksella. Ajattelen myös niin, että jokainen on vastuussa omista valinnoistaan. Joku on valinnut jotakin ja minä teen omat valintani. Sillä sipuli. En ymmärrä joidenkin ratkaisuja, mutta ei mun tarviikaan. Joko arvaat miksi…?

No niiden jäljelle jääneiden oikeiden ystävien vuoksi! Yksi heistä muutti luokseni. Läheiseni tulivat käymään kerta toisensa jälkeen. He eivät antaneet periksi vaikka minä annoin, veivät minut ajelulle, kävivät kaupassa, ottivat kainaloon nukkumaan, keittivät teetä, ruokkivat hevosia, silittivät hiuksiani, vihasivat epilepsiaa kanssani, jaksoivat sanoa, että ME selviämme. He soittivat, soittivat ja soittivat, vaikka vastasin puhelimeen yhden kerran kymmenestä. He eivät säikähtäneet pelkojani, paniikkikohtauksiani. He eivät säikähtäneet kiukuttelujani ja ymmärsivät, että yritän selviytyä ja hyväksyä jotain pelottavaa, mistä ei selviä Buranalla. He joivat kanssani terapeuttiset kännit, nauroivat pissat housuun ja ristivät kätensä yhdessä kanssani.

Monet kerrat olen piehtaroinut syyllisyydessä oikuttelujeni vuoksi. Yksi rakas on murahtanut minulle muutamankin kerran; ”Satu, sä et ole lähellekään niin hankala kuin luulet olevasi. Lopeta piehtarointi ja ala tajuta se.”

Nuo ihmiset ovat tehneet selväksi, että riitän sellaisena kuin olen. He ovat tatuoineet selkäytimeeni, että he ovat ja pysyvät elämässäni. Meillä on kivaa keskenämme ja voi kiesus, että mulla on käynyt hyvä mäihä. Mieti miten upeita ihmisiä mun ympärillä hiipottelee!

Edelleen odotan päivää, että lääkäri kertoo olleensa väärässä. Silti sitä odotellessa minun on myönnettävä, että epilepsia on myös erittäin hyvä ystäväni. Luulen, että ilman sitä en olisi koskaan saanut nähdä totuutta kuka on ystäväni ja kuka ei. Lisäksi olen saanut uusia ystäviä, viimeksi vuoden alulla Kuopion sairaalajaksolla.

Kerran minulle sanottiin näin: ”Satu, katso (ystäväni levittää kätensä). Olen ottanut sinut siipieni suojaan. Sulle ei tapahdu mitään pahaa.” Ystävyys on rakkautta. Rakkaus on ystävyyttä.

Sinä. Ystäväni. Tiedän, että tunnistit itsesi. En osannut kertoa ystävyydestämme kovin hyvin, mutta tiedän, että sait kopin. Olet kuullut nuo asiat ennenkin. Tiedän, että tiedät, että haluan jokainen päivä ansaita ystävyytesi. Tiedän, että tiedät, että minua itkettää nyt, koska olen itkupilli.

Seuraava on sulle:

Hei muru, roikun sun kaulassa ja halailen sua. Nauretaan yhdessä. Ja kyllä sinä sen tiedät. Olet rakas. <3