Vittu, perkele, saatana, jumalauta, helvetti, kusipää, paskiainen!! Nyt ottaa pikkuisen kuuppaan, kupoliin, lanttuun ja hermoon. Mua ketuttaa, ärsyttää, harmittaa, suututtaa ja keljuttaa.
Käppäilin tänään töistä kotiin ja olin tosi hyvällä tuulella. Kuuntelin napeista musiikkia eikä mulla ollut kiire mihinkään. Aurinko paistoi silmiin niin, että mun täytyi siristellä. Jos silmiä siristää paljon, näyttää joko siltä että hymyilee tai siltä että innistelee eli ilmeilee. Molemmilla ilmeillä on ainakin kaksi merkitystä. Ne liittyvät joko kivaan hetkeen, jolloin ilmeen tarkoitus on ilahduttaa toista. Tai ne liittyvät taisteluhetkeen, jolloin ilmeen tarkoitus on ärsyttää toista. Siitä tuli sitten mieleen, että hyväntuulisuuden vastakohta on tietysti pahantuulisuus.
Vaikka en ole rouva Aurinkoinen 24/7, on edellisestä yli vartin kestäneestä raivarista niin kauan, etten muista sitä. Mulla on sisäänrakennettuna kiitorata, jossa nopeus startista maaliin on räjähdysmäinen. Kohdallani rata toimii kuitenkin myös toiseen suuntaan eli maalista starttiin on yhtä reipas vauhti. Suutun sekunnissa. Olen draamakuningattaren, marttyyrin, raivottaren, itkupillin ja naispaholaisen risteytys. Hermoromahduksieni toteutuksessa on teknisiä ongelmia. Seuraavat jutut on mulla merkittävimpiä hyvän riidan pilaajia.
1) Unohdan mikä oli aihe. Mä unohdan oikeasti mistä piti tapella, vaikka olisin aloittanut sen itse. ADHD-tyyppisenä ihmisenä olen ajatuksissani ja huomiokyvyssäni paljon reaaliaikaa edellä, joten kiivainkin tappelu häviää mun korvienvälille. Jos riidan syy ei varsinaisesti häviä, todennäköisesti menen jossain vaiheessa ihan sekaisin mikä oli aihe. Yleensä olen siihen mennessä ehtinyt kiljua kaikki maailmankaikkeuden vituttavat asiat toisen osapuolen tietoon. Kun rääkymiseni keskellä erehdyn vetämään henkeä ja päästämään punaisen lankani karkuun, on taistelu mahdotonta. Maailmankaikkeudessa on nimittäin paljon asioita mitkä mättää. Niistä on melko mahdoton palauttaa hetkessä mieleen, että mikä sillä kertaa olikaan raivarini kohteena.
2) Kyllästyn. Kun ykkösvaihe on tapahtunut, mua ei enää huvita tapella. Käyn yhtä rauhalliseksi kuin lehmä ja vaikka en tarkoita ärsyttää, yleensä toinen osapuoli alkaa repaloida pelihousujaan hullun kiilto silmissä. Joitakin kertoja olen tehnyt niin, että ehdotan tuossa kohdassa aikalisää, lepotaukoa, päiväkahvia, aamu-tai iltapalaa tai kysyn lämmitänkö saunan tai onko toiveita / ehdotuksia kauppalappuun.
3) Mua alkaa itkettää. Riitatilanteessa tai muussa kiukunpuuskassani pahoitan yleensä kaikkein pahiten oman mieleni omista sanoistani. Sitten pääsee jättiparku. Kyyneleet lentää kaaressa silmistä ja räkä valuu rinnuksille. Olen kuin kala kuivalla maalla ja pystyn hokemaan ainoastaan yhtä sanaa ”anteeksi, anteeksi, anteeksi, …” Tämä osio on inhimillinen. On terveellistä tuntea syyllisyyttä ja olla pahoillaan, jos loukkaa toista ihmistä. Tosin rajansa kaikella. Syyllisyyden puukko nakuttaa sydäntäni kuin tikka puunrunkoa ja mun on tosi vaikea päästä ilkeästä teostani yli.
4) Mua alkaa naurattaa. Jos en ole riittävän pahalla tuulella, mulle voi käydä näin. Oletko koskaan pysähtynyt katsomaan raivoavaa, suuttumuksesta tikahtuvaa ihmistä? Sellainen tyyppi on hillittömän hauskan näköinen. Punainen pää, omituiset naamanilmeet, takahampaiden paikat ja huutamisen synnyttämät yskänpuuskat ovat koomisia. Jos tuohon pakettiin lisätään pari hassua sanavirhettä, niin viimeistään silloin saattaa holvini ovi levähtää sepposen selälleen ja sitten…nauran. Nauran niin, että on vaikea saada vedettyä henkeä. Vedet valuu silmistä ja mitä enemmän toinen kiljuu tai pököttää huoneesta toiseen, sitä lujempaa minä nauran. Sekopäistä, tiedän. Palautuminen naurusta voi kestää pitkään. Tilanteen tiimoilta saatan hörähdellä vielä seuraavana päivänä.
Ex-mieheni sanoi monet kerrat, että olen sekopäisin riitelijä mitä hän tuntee. Hänen mukaansa ei ole normaalia unohtaa vartin sisällä riidan aihetta tai kyllästyä aiheeseen vielä nopeammin. Hän selitti joskus, että kesken riidan ei kysytä juoko toinen kahvia. Kyllä minä sen tiedän. Mutta. Entä jos päivätee tulee just sillä hetkellä mieleen? Pitääkö mun odottaa riidan loppumiseen asti kysyäkseni, että liotetaanko teelippuja muumimukeissa. Odottelu on mun mielestä järjenvastaista, jos voi kysyä heti.
Niin tai näin. Jokainen tappelee tavallaan. Ihan oma lukunsa on muuten pahantuuliset ihmiset. Vaikka tunneihmisenä ja tyttöhormoonien paratiisina mun nokka on mutrulla joskus jo herätessä, en kykene koko päiväiseen murjottamiseen tai äkkäilyyn. Pikkupätkä piruilua tai puolen tunnin periaatepillastuminen on ihan jees, mutta hattua nostan niille, jotka jaksaa koko päivän sitkuttaa. Sitten yksi taiteenlaji on mököttäminen, mykkis, mykkäkoulu. Voi taivahan vallat! Mykkäkoulu aiheuttaa mulle mielenterveysongelmia alle viidessä minuutissa. Toisaalta sellainen henkilökohtainen retriitti on ihailtavaa, koska sen täytyy vaatia tähtitieteellistä luonteenlujuutta. Heh. Haluan nähdä sen äänenvaimentimen, mikä minut hiljentää silloin, kun joku asia riepoo mieltäni.
Mitä opin tästä? Pahantuulisuus on tylsää ja kyllästyttävää. Joskus sen aikana tuntee kuitenkin suunnattomia mielihyvän hetkiä, kun pääsee kiskaisemaan toiselta maton jalkojen alta. HAH HAH! Eli pahantuulisuutta kuitenkin tarvitaan. Hyväntuulisuus on hauskaa ja mielenkiintoista, koska mieli on utelias ja vastaanottavainen koko maailmalle. Mielialoista voi sanoa verrannollisesti samoin kuin tulesta. Pahantuulisuus on hyvä renki, mutta huono isäntä. Tuon huomioon ottaen aion jatkossakin olla pääsääntöisesti raivostuttavan hyvällä tuulella.