Kuljen työmatkat kävellen. Usein aamuisin töihin tepastellessani soitan äidin kanssa aamupuhelun. Se on kiva tapa aloittaa uusi päivä. Aluksi kertaamme kuluneen yön tapahtumat. Tarkistamme toisiltamme kuinka hyvin nukutti ja jos ei, niin mihin aikaan heräili, näkyikö unia ja jos niin millaisia. Unista tehdään analyysit. Tuon jälkeen keskustelumme rönsyilee vaihtelevin aihein siihen saakka, kunnes kellokortti vinkaisee kuivahkon muistutuksen, että on aika lopettaa puhelu.
Yhtenä yönä heittelehdin lakanoissa puntaroiden vedänkö illalla julkaisemani jutun takaisin vai en. Aamulla soitin vanhemmilleni hikikarpalot otsalla, että voisivatko he käydä HETI lukemassa kyseisen blogin, koska olin kirjoittanut siihen perheestämme. Äiti totesi huvittuneena, ettei blogia tarvitse poistaa eikä muuttaa. Suosittelin lukemista ennen päätöksentekoa, mutta äiti oli varma asiasta. Kysyessäni perustelua hän totesi heidän olevan pesunkestäviä minun suhteen. He tietävät minun kirjoittavan hyväntahtoisesti ja äiti ilmoitti, etteivät he ole isän kanssa herkkänahkaisia.
Sitten äiti rykäisi virkayskän ja otti vakavamman sävyn. Sillä sekunnilla tunsin kuinka kylmät väreet kalistelivat lävitseni päästä varpaisiin. Arvasin heti, että joku kommentti äidillä kuitenkin on. ”Sun pitää uskaltaa olla oma itsesi ja lopettaa tekstien korjailu. Kirjoita just mitä ajattelet, se on sun blogi.”
Paljastukoon se, että olen muokannut jokaista tekstiä hienovaraisemmaksi muutaman tunnin sisällä siitä, kun olen julkaissut ne. Ainoa poikkeus on juttuni ”Minä rakastan sinua”, josta en ole muuttanut tavuakaan. Purin äidille tuntojani, että koen epävarmuutta siitä, osaanko kirjoittaa asiallisesti vai annanko itsestäni seinähullun kuvan. Mulla on tapana antaa ajatuksen virrata ja sanojen syntyä vapaasti sellaisenaan.
Keskustelu liukui avoimuuteen ja rehellisyyteen. Muistelimme mökkireissujamme, jonne oli reilun tunnin mittainen ajomatka. Se oli loistava hetki pikku perhepalavereille, koska kukaan ei päässyt pakenemaan paikalta. Äänenavauksia tehtiin yleensä jokaisen toimesta ja kun perille päästiin, patoutuneita tunteita tai sanomattomia ajatuksia ei takuuvarmasti ollut jäljellä. Monesti mökin pihassa autosta valui ulos neljä rentoa, kaikkensa antanutta lomalaista.
Muistan yhden sellaisenkin kerran, että aloitimme perhetappelun jo ennen kuin isä kerkesi kunnolla startata autoa kotipihassa. Huusimme, itkimme ja rähjäsimme koko ajomatkan. Puolessa välissä matkaa oli jo epäselvää mikä oli riidan aihe ja kuka riiteli kenenkin kanssa. Siitä huolimatta sisällissota jatkui. Mökin pihaan kääntyessämme hiljaisuus laskeutui autoon. Hämmästyimme, että joko me ollaan perillä. Kenelläkään ei ollut tulomatkasta muita erityisiä mielikuvia kuin järjetön tappelu ja kiljuminen. Siinä ihmetellessä riita oli jo unohtunut eikä se muutenkaan kiinnostanut enää ketään. Olimme sulassa sovussa kuin sopuliperhe. Tilanne oli koominen ja nauraen purkauduimme autosta ulos. Tervehdimme iloisesti mökillä odottavia sukulaisia, niskavillat hikisinä ja posket punottaen.
Olenko jo maininnut, että meillä oli villakoira? Sille ostimme korvatulpat, joita se käytti automatkoilla. Kotipesässä se ei yleensä ruuvannut niitä korviinsa vaan vaihtoi huonetta, kun meillä aloiteltiin äänenkäytön harjoituksia. Mökillä kävi kerran kuitenkin niin, että pikku rekkumme oli päiväunilla. Sillä tavalla sievästi rullalla tuhisten mökin lattialla. Perheemme äiti-ihmisen kaulasuonet alkoivat pullistumaan ja hampaat narskumaan, mutta eihän pieni palleroinen sitä voinut nähdä. Sitten hetkessä ilmoille kajahti äidin huuto kuin sumutorvella olisi lasketeltu täysin palkein. Silloin näin ensimmäisen ja tähän mennessä ainoan kerran, miten lujaa pieni villakoira pääsee. Rulla räpsähti sekunnissa suoraksi pötköksi, joka tassujen hipaisematta maahan hyppäsi pitkällä loikalla kuistille ja siitä kaikkien portaiden yli maahan. Tassut sutivat hetken paikallaan tyhjää, kunnes sen sinkosi karkuun kuin tuli hännän alla mustat loppakorvat takana hulmuten. Kertaakaan se ei vilkaissut taakseen ennen kuin pysähtyi puoliväliin heinäpeltoa ja tuijotti mökille laajentunein silmin. Siitä hetkestä asti koiramme kunnioitti äitiä syvästi ja sata prosenttisella valppaudella. Mikäli äiti jatkossa tuhahti närkästyneesti, puudeli kiskoi jo adidaksia tassuihinsa ja nauhoja kireälle. Se piti pikajuoksun 100m Suomen ennätystä hallussaan koko loppuelämänsä ajan.
Olemme perheen sisällä hyvin avoimia keskenämme ja meillä ei todellakaan pääse kasaantumaan sydämmen päälle sanomattomia asioita. Päinvastoin. Usein tulee hökäistyä jotain sellaista mikä saa vilkuilemaan ympärilleen, että kuka sen sanoi? Minä vai? Myös tunteiden ilmaisua olemme harjoitelleet ahkerasti yhdessä koko elämäni ajan. Meilläpäin on periaate, että kyllä tähän maailmaan ääntä mahtuu ja huuto vahvistaa keuhkoja. Vaikka me keltanokat ollaan räpytelty kotipesästä pois jo vuosia sitten, tuo oppi ei ole päässyt unohtumaan.
Äiti alkoi kikatella ja tirskahdella puhelimessa. Hänen kuulemma täytyi kertoa yksi hauska juttu. Joitakin päiviä aiemmin puhuimme iltapuhelua samalla, kun olin koirien kanssa iltakävelyllä. (olen jo kertonut kuinka hyvätapaisia puudeleita minulla on) Keskustelu oli katkonaista, kun jouduin huomauttamaan tytöille toistuvasti heidän käytöksestä. Flexien narut sotkeutuivat sekä keskenään että minun ympärille. Tytöt juoksenteli piuhojen päässä siksakkia vaikka komensin niitä pysähtymään. Pipo valui vähän väliä silmille ja rukkaset putoilivat maahan. Mulla oli hiki ja yritin muistaa, että asun kaupunkialueella enkä voi käyttäytyä kuin luolanainen. Samalla yritin jatkaa äidin kanssa keskustelua mummeleistamme. Sitten mulla kärtsäsi kunnolla. Kiljuin puhelimeen (äidillä irtosi kertakarjaisulla vaikut korvista) ”MULLE ON IHAN SAMA VAIKKA KOKO TAULUMÄKI KUULEE, MUTTA NYT VITTU TYTÖT SEIS!” Ilmoitin äidille, että ”mun täytyy lopettaa puhelu tai liiskaan koirat räiskäleiksi ja mun käsiä palelee”. Äitiä oli naurattanut tilanne, mutta minun hymy oli sullottu sinne minne päivä ei paista. Kun tungin puhelimen taskuuni, tytöt sipsuttivat jo kuin enkelit nuuskaisten sievästi pissapostin yhdestä jos toisesta luminokareesta. Kotiin päästyäni olin jälleen rento kuin mökkimatkan jäljiltä ja rojahdin sänkyyn nukkumaan.
Mitä opin? Äiti- ja isäihmiset ovat pesunkestäviä suhteessa jälkikasvuunsa. Työmatkapuhelut tulee kalliiksi, kun niitä soittaa viisi kertaa viikossa. Mulla on vahvat keuhkot. Mutakakku on edelleen tajuttoman hyvää. Puudelit juoksevat tarpeen vaatiessa todella lujaa. Autoilu lisää avoimuutta, koska vauhdissa ei uskalla hypätä. Avoimuus tekee kutaa ja saa aikaan tottelevaisia koiria. Tottelevaiset koirat vahvistavat ilosanomaa.. Peace and love.