Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja kirkkaus saa minut siristelemään silmiäni valon osuessa hankeen. Aivan kuin maa olisi täynnä pieniä timantteja. Pitäisi ostaa aurinkolasit. Viime kesän ”artturi kärpäset” hävisi muuton yhteydessä jonnekin. Tasaista on silmänkantamattomiin ja ihmisiä varmaan sata. Kävelen jäällä, jossa on sekä hiihtoladut että kävelijöille oma kaista. Koirat ovat iloisia. Ne painivat ja välillä katsovat minuun nauravilla silmillään. Nautiskelen kaikesta. Auringonpaisteesta, tilasta, koirista, hiihtäjistä, kiireettömyydestä ja ennen kaikkea siitä miltä minusta tuntuu. Hyvältä. Hemmetin hyvältä.
Muistan ajan, jolloin ei aina tuntunut niin hyvältä. Kolmetoista vuotta häkissä opetti paljon. Se näytti ulospäin toiselta, päinvastaiselta. Ja niin se hetkittäin olikin. Tänään on sunnuntai. Joitakin vuosia sitten yhtenä sunnuntaina sain tarpeekseni ja puskin itseni kaltereiden välistä vapauteen. Paras ratkaisu ikinä vaikka ensin selviytyminen oli yhtä helvettiä.
Mutta tässä minä nyt olen. Onnellinen. Vapaa. Kuin tilauksesta korvanapeissani alkaa soida Haloo Helsingin biisi vapaus käteen jää. Se on mun. Lisäksi sen videossa on paljon tuttua. Rakastan biiseissä olevia tarinoita ja asiasta riippuen löydän joistakin itseni. Niin kai meistä yksi jos toinenkin, ainakin joskus ja jostain kappaleesta.
Nyt kuitenkin meinaan läkähtyä mielihyvästä ja tekisi mieli pyöriä paikoillani kädet levällään. Voisin huutaa, että ”mää rakastan tätä elämääääää!”. Jätän tuon vain mielikuvaksi. Järki muistuttaa, että olen ihmisten keskellä. Elämä on joka hetki valintoja. Olen vastuussa omista valinnoistani. Elämä itsessään.. Se on tie, polku, matka. Niinpä saan idean. Kävellessäni latujen vieressä kulkevaa kävelyväylää pysäytän yhden rouvan, joka hiihtää minua vastaan. Naureskelen, että olen ihan hukassa. Osaisiko hän neuvoa minulle tien kotiin, jäätä pitkin. Rouva kertoo sen ja hetken päästä juttelemme laduista, kuinka maisema hämää ja järven toiseen päähän on noin 6km. Koko reitti on 13km. Hän neuvoo minulle vielä hiihtolenkin jonnekin laavulle, missä voi paistaa makkaraa. Kiitän juttutuokiosta ja rouva lähtee suihkimaan eteenpäin. Kävelen jonkin matkaa ja pysäytän toisen rouvan. Naureskelen, että olen ihan hukassa… Hän neuvoo minulle reitin kotiin ja hetken päästä saan tietää viime talven hiihtoreiteistä ja tytöt saavat huomiota hänen ihastellessa koiriani. Puhumme vielä hetken siitä kuinka kaunis sunnuntaipäivä on. Kiitän juttutuokiosta. Rouva jatkaa matkaansa. Tuo oli mukavaa. Pikku huijaus, mutta siitä tuli hyvä mieli. Toivottavasti myös rouville.
Kotimatkalla pysähdyn pienelle sillalle ja katselen alla olevaa jokea, joka on alkanut sulaa siellä täällä. Jääkohdilla näkyy harakan varpaanjälkiä ja ne on itse asiassa aika hauskan näköisiä. Eipä ole tullut aiemmin kiinnitettyä huomiota. Ainakaan muistaakseni. Huomaan sillan alla olevan palkin päällä kolme pulua istumassa. Niillä taitaa olla pesä siellä. Ne tuijottaa mua kuin hypnoosissa. Totean mielessäni, että ”nou hätä pulut, meistä ei kannata stressata”. Koiria ei pulut kiinnosta. Ilona näkee kummituksia kaatuneessa puunrungossa ja haukkuu sille niin vimmatusti, ettei tassut meinaa osua maahan. Näyttää siltä kuin sen kiharatkin suoristuisivat adrenaliiniryöpyn seurauksena. Se näyttää jotenkin ihan hattivatilta. Puolisokea, pöhkö koira.
Avaan kotioven ja tuulenvire puhaltaa kasvoilleni. Jätin lähtiessä olohuoneen ikkunan auki. Koti on raikas ja aurinko leikittelee verhojeni väreillä. Turkoosilla ja limenvihreällä. Mun on pakko kirjoittaa heti tänne. Tää tunne on niin just tässä ja nyt. Kohta teen salaatin. Laitoin jo kananmunat kiehumaan. Patonkia ja salaattia siis, nam! Puolentoista tunnin päästä on se hetki, kun kävelen kuntosalin ovesta sisälle. Näin pari päivää tapahtuneen jälkeen mua itse asiassa naurattaa koko tapahtuma. Tosin lupsakasta mielentilasta huolimatta ennustan itselleni kohtuullisen jäykkää olemusta mikäli kohtaan hänet.
Mulla piti olla lapseni kanssa päivällistreffit kaupungissa, mutta hän on sairastunut. Poikaseni soitti aamulla nokka tuhisten surkeana, että ”äiti, mä taidan olla kipeänä”. Yskä kuulosti siltä kuin olisi moottorisahaa nykinyt käyntiin. Sovimme, että menemme sitten kun hän paranee. Niinpä minusta tuntuu, että suunnitelmien muuttuessa jatkan toisella tavalla mukavien asioiden ketjua. Mikäli laiskuus ei iske mua kanveesiin sohvalle, lähden illalla katsomaan musikaalin, jonka olen halunnut nähdä jo pitemmän aikaa. Sen nimi on Les Misérables.