Citymamman seikkailut

Kävelen melkein aina. Aamulla käyn tyttöjen kanssa lyhyellä aamukävelyllä (noin 20min, viime syksynä vielä tunnin..). Sitten kävelen töihin. Töistä kävelen a) kotiin tai b) salille, josta kävelen kotiin. Kotona lähden iltakävelylle (noin tunnin) tyttöjen kanssa. Yksittäisiä puskapissareissuja en edes laske. Sitten päivän lopputeputtelut teen sohvan ja kylpyhuoneen kautta sänkyyn. Näen varmaan uniakin kävelemisestä. No eihän tämä tähän lopu. Koska viikolla tytöt ovat kaikki päivät yksin, hyvitän sen heille viikonloppuisin. Kävelemme piiiiiiiitkän aamulenkin, piiiiiiiiiiitkän päivälenkin ja piiiiiiiiitkän iltalenkin. Sen lisäksi saatan kävellä salille kävelemään juoksumatolle. Ottaen huomioon jatkuvan kävelyn ja laatuajan tyttöjen kanssa, on suorastaan ihme, että mulla on minkäänlaista sosiaalista elämää. Mikäli lisään kävelyn määrää, mun täytyy keksiä läppäriteline, että pystyn kirjoittelemaan näitä blogeja kävellessäni. Puhumattakaan facebookissa notkumisesta.

Kävelemisessä on hyötyliikunnan lisäksi muutama muukin etu. Happimyrkytykset, koirien ilo ja omat ajatukset tulevat matkaseuraksi joka kerta. Tänään kävelin ajatuksissani salilta kotiin. Aurinko paistoi edessäni ja menneisyys töni takaapäin niin, että kompastelin. Nostin aurinkolaseja nenänvartta pitkin. Mietin minkä takia menneisyyden mörrimöykyt eivät jätä rauhaan, vaan tönii selkään uudestaan ja uudestaan?

Silmiä ei voi puristaa loputtomiin kiinni ollakseen sokea sille, mikä tekee kipeää. Kaikkea ei voi lakaista siivouspäivän kunniaksi maton alle, eikä se kannatakaan. Mattoja ei voi ikuisesti pitää lattialla, koska ne on puisteltava välillä. Sitten käy niin, että niihin kompastuu. No siinä kävelytietä könytessäni tajusin jotain (heureka!). Tönivien mörköjen ja tiukasti yhteenpuristettujen silmäluomien vastakohta on perunajauhoilla liukastettu tanssilattia. Voin tanssia valssia vaikka loppuelämäni kaikkien eilisten haamujen kanssa, mutta en pääse takaisin muuttamaan tapahtumia. Ainoa vaihtoehto on hyvästellä ne yksi kerrallaan, huokaista ja opetella uudestaan kävelemään askel kerrallaan. Itsenäiseen kävelyyn tarvitaan itsenäiset aivot ja se on tän jutun vaikeampi puolisko.

Itsenäistä ajatteluani alkoi juuri tällä hetkellä häiritsemään facebookissa tapahtuva pommitus, että mikäs minua hymyilyttää niin maan peijoonisti. Erehdyin päivittämään olotilani hymyileväksi. Hikoilin aikani, että mitä sinne vastailen. Sitten mua alkoi naurattamaan, että mun täytyy olla aika kurttukuono muutoin, jos hymyni herättää niin paljon kiinnostusta. Täytyy räkäistä mätä tomaatti pois suusta ja alkaa tavoitella hymytyttöpalkintoa. Olen sellaisen lapsena saanut. Yhden tai kaksi, en muista varmaksi. Tämä on ihan hirveää! Mun pää tyhjeni ihan kokonaan fb-roistojen ajojahdin seurauksena! Minähän en salaisuuttani paljasta. Kaikki tietää, että kun sen pään otan, olen itsepäinen kuin aasi. Ja nyt olen sellainen. Jerusalemista asti karannut, ehta, ainut ja oikea pitkäkorva.

No, aivoissani tapahtuneesta katkoksesta huolimatta voin kertoa toisen asian. Löysin vihdoin ja viimein porsaanreiän omasta lakostani. Karkkilakko on karkkilakko. Mutta sillä ei ole mitään tekemistä leivonnaisten kanssa! 50-50 on edelleen voimassa ja siitä huolimatta tulen lähipäivinä syömään (olen jo syönyt) hyvää ja hyvin paljon. Mutta en karkkia, en todellakaan. Tsotsot sellaisille ajatuksille. Karkista olen pitäytynyt erillään erinomaisesti. Sen sijaan olen leiponut toskakakun, josta olen syönyt tässä vaiheessa 2/3. Eilen söin 9 minikokoista pääsiäismunaa. Ne eivät ole suklaapatukoita eikä -levyjä vaan ohimenevä sesonkituote, jonka hävittäminen oli pilaantumisriskin vuoksi perusteltua. Ensi viikonloppuna aion tehdä suklaapiirakkaa, johon tarvitsee laittaa yksi suklaalevy. Saan syödä piirakkaa vaikka en saa syödä suklaalevyä. Joo, tiedän. Sen valmistamiseen menee yksi levy, mutta sitä ei lasketa, koska se on leivonnaisen ainesosa.

Elämä olisi tylsää, jos se puksuttaisi aina samoja kiskoja myöten. Mausteeksi tarvitaan muuttuvia tekijöitä, joita viime päivät ovat olleet pullollaan. Kävelyn aiheuttamat heurekat ovat saaneet minut kiemurtelemaan syystä jos toisesta. Olen päräyttänyt mörköjeni kanssa pari biisiä ripaskaa, viettänyt hulvattoman ihanaa aikaa hyvässä seurassa sekä kujertanut kuin pulu toskakakun edessä.

Jotkut ovat kertoneet pohtivansa blogieni myötä omia elämänasioitaan. Jotkut ovat kokeneet lohdutusta, kannustusta tai täyttä hämmennystä. Kiitos. Siinä missä saatte voimaa kirjoituksistani, minä saan voimaa teistä. Kahdenkauppa, niin se vain on. Niinpä päätin tehdä nyt jotakin erikoista, mikä ei tule toistumaan kovin usein jos enää ikinä. Kirjoitan tähän pätkän päiväkirjastani vuosien takaa. Saat ottaa siitä itsellesi sen mitä tarvitset. Jos tarve vaatii, saat huutaa sen koko maailmalle. Hyvässä tai pahassa, sinä valitset. Jos haluat sillä satuttaa minua, ole hyvä vain. Voit myös ohittaa seuraavan kirjoitukseni tai jättää sen lukematta.

Ja tässä, pieni pala minua, Sinulle. Tiedät kyllä. Avuksi, ajatukseksi, toiveeksi, uskoksi huomiseen. Jos tarvitset.