Ensimmäisenä minun on sanottava jotain, millä ei ole mitään tekemistä sen kanssa mistä haluan tänään kirjoittaa. Tänään on mulle raskas päivä. Tasan kaksi vuotta sitten kuoli hevosistani rakkain, Herra Hamilton. Tuolloin tapahtunut onnettomuus on vainonnut mieltäni koko päivän. Ajatuksissani suukotan sinun harjaa ja silitän otsalta. Halaan ja lähetän taivaaseen terveisiä. Kaksi vuotta ja ikävöin sinua edelleen joka ikinen päivä.
Huh, kyyneleet puhdistaa eli ne on ihan jees. Mennään sitten tähän päivään.
Syksyllä katsoin itseäni peilistä ja säikähdin minkälainen harakka sieltä tuijotti takaisin. Päätin uudistaa lookiani ja tiesin jo alunperin, että tavoitteeni tulee viemään pitkän ajan. Monta kuukautta ellei vuoden. Punainen väri on nyt vaihtunut jo ruskeaksi, jota vaalennetaan pikku hiljaa. Otsatukka on kasvanut riittävän pitkäksi, melkein saan sen korvan taakse. Näillä näkymin ehdin päästä tavoitteeseeni kevään aikana. No. Mulla oli tälle päivälle varattu aika kampaajalle. Tervehdittiin ja istahdin nahkapenkkiin katselemaan projektiani isosta peilistä. Sitten sanoin kampaajalle, että kasvatusprojekti loppuu tähän. Olen kurkkua myöten täynnä sohvatyynyyn sekoittuvaa hiirulaista, joka silläkin hetkellä tuijotti peilistä. Lyhyesti ja ytimekkäästi, leveästi hymyille totesin, että ”Anna palaa Frank!” Neito ymmärsi yskän heti. Pari tuntia myöhemmin, muutaman värikipon ja saksien river dancen jälkeen peilistä katsoi harmaan kurppanan sijasta tutun näköinen tyyppi. Tajusin, että sehän olen minä; punaisella pehkolla ja otsatukalla. Olo oli kuin olisin saapunut kotiin.
Iltapäivällä lähdin isän ja poikani kanssa kaupunkiin kahville. Isä lähti hakemaan toisen puolikkaansa töistä ja me pojan kanssa karkkikaupan kautta leffaan. Menimme katsomaan Kasipallon. Elokuva kolahti minuun kuin metrinen halko. Se kertoo narkkariäidistä, joka pääsee pienen vauvansa kanssa linnasta vapaaksi. Siitä alkaa hänen kamppailu elämästä ja kuolemasta. Pelon, ilon, taistelun, kiintymyksen ja luopumisen saattoi maistaa ja haistaa elokuvaa katsellessa. Kylmät väreet ja kyyneleet vuorottelivat kehossani. Karkkipussi jäi kesken.
Saatoin pojan linja-autolle. Pysäkille talsi kaksi nipin napin 15 vuotiasta poikaa, joista molemmilla oli nuppi enemmän tai vähemmän sekaisin. Olemuksesta ja käytöksestä saattoi päätellä ettei kyseessä ollut ensimmäinen kerta. Ensimmäinen ajatus oli, että ”olisittepa mun pentuja, niin liikahtaisitte aika liukkaasti kotia kohti”. Vilkaisin poikaani ja mietin, että ”Huh, hän ei ole onneksi tuollainen..” Sitten riisuin silmälaput silmiltäni. Mietin, että tuo tilanne on monen asian summa. Kun katsoin tarkemmin, näin jotain surullista. Kaksikon huppupäinen, langanlaiha ja minua valkoisempi kaveri vilkaisi ja katseemme kohtasivat. Pienen pojan pullistelulla peitetty pelokkuus kosketti minua. Mietin, että miksi hän haluaa sekoittaa päänsä?
Kävellessäni kotiin ja kotona kuuntelin musiikkia. Mietin leffaa ja mietin pysäkillä olleita nuoria. Mietin jälleen kerran elämää. Minä voisin olla poika pysäkiltä tai elokuvassa ollut narkkariäiti. Riippuu millaiset kortit syntymässä on jaettu ja miten niillä voi pelata. Lapsi on suojaton eikä osaa elämän pelisääntöjä siinä missä aikuinen. Kun ihminen ajetaan nurkkaan ja tökitään riittävän kauan, jonain päivänä hän reagoi siihen tavalla tai toisella.
Olen kohdannut ihmisiä, jotka ovat valinneet selviytymiskeinokseen päihteet. Osa heistä on selviytynyt kuiville. He ovat päättäneet taistella oman elämänsä puolesta ja onnistuneet siinä. Jokaisella on oma tarina, mutta silti heillä on jotain yhteistä. Poikkeuksetta jokaisen on joku joskus repinyt riekaleiksi ja syönyt elävältä. Sitten he ovat jääneet tavalla tai toisella yksin. Kukaan ei ole kuullut eikä nähnyt tai päässyt lähelle, vaikka moni lähellä ollut olisi ehkä halunnut. Sitten heidän on täytynyt selvitä. Joillekin päihteet, huumeet ja jengit tarjoavat turvapaikan tai ainakin kauniin harhan sellaisesta.
Tapaamani alkoholistit, sekakäyttäjät tai narkkarit ovat herkkiä ihmisiä. Ihmisten on helppo osoittaa sormella, koska he eivät uskalla pysähtyä nähdäkseen kuka on ihminen aineiden takana. Monen tarina on niin raaka, että sen vuoksi voisin oksentaa. Joillakin kasipallo on kiertänyt lähellä, vaarallisen lähellä. He eivät ole käyttäneet sitä. Olisinko yhtä vahva? En tiedä, en voi sanoa niin vain sillä perusteella, että asiani ovat paremmin. En ole koskaan käyttänyt huumeita, tehnyt rikoksia tai ollut väkivaltainen. Silti tietyssä tilanteessa saattaisin käyttää oman kasipalloni. Turha huokaista, niin saattasit sinäkin.