Pitkä on perjantai. Aamulla heräsin jo ennen kellon viserrystä, mutta laiskuuttani pötköttelin tyttöjen kanssa vielä puoli tuntia sängyssä. Työpäivä tarjoili perussettiä ja päivä päättyi iloiseen hetkeen, kun siskolikka odotti punaisen paholaisensa kanssa parkkipaikalla. Matka jatkui, minne muualle kuin jumppaan. Otimme reippaalla otteella ”lämmittelyn”, jonka jälkeen näytimme siltä kuin päällemme olisi heitetty ämpärillä vettä. Siitä sitten marssittiin vesipullot piripintaan täytettyinä ja nenät niistettyinä jumppasaliin. Pari hartioiden pyöräytystä ja äksöniä.
Perusteellinen lämmittely oli imenyt mehut kropasta, joten olin pulassa jo alkumetreillä. Ei aikaakaan, kun maitohapot tanssi river dancea jaloissa ja vatsalihakset pyysivät kirjallista sitoutumista jumpattomaan tulevaisuuteen. Jatkoin sitkeästi; vääntelin, kouristelin ja venytin itseäni erilaisiin asentoihin, jotka kuuleman mukaan notkistavat ja kohottavat kuntoa. Kaupan päälle tulee terve selkä. Noin 15 min myöhemmin tein ensimmäisen välikuoleman. Makasin pallo punaisena jumppasalin lattialla kuin tajuton sammakko. Vesipullo toisessa kädessä ja litimärkä hikipyyhe toisessa kädessä. Trikoopöksyjen ansiosta lepäilin siinä yhtä napakkana kuin HK:n sininen lenkki.
Suihkun kautta Mäkkärin ajokaistalle, josta helvetillistä kyytiä kotiin. Matkalla hotkitun Big Macin jälkeen mun oli pakko saada jälkiruokaa. Muistin, että kotona minua odotti mutakakun jämä. Jälleen 1000 kcal myöhemmin istuin keittiönpöydän ääressä tyytyväisenä. Kaveri istui pöydän toisella puolella ja näytti jotenkin…ymmärtäväiseltä. Suu täynnä mutakakkua selitin kuinka epätoivoista painonpudotukseni on, vaikka yritän tosi kovasti. Kaveri vastasi, että hänen täytyy lähteä ja olisi ihan hyvä, vaikka kävisin tyttöjen kanssa iltakävelyllä. No minähän tein työtä käskettyä.
Nyt istun yksin sohvalla. Koti on pimeänä pientä pöytälamppuani lukuunottamatta. Perjantai-ilta herättää arkipäivinä hiljaa uinuvan talon eloon. Naapurista kuuluu musiikkia, puhetta, tanssia, laulua ja naurua. Siellä on hauskaa ja se saa minut hymyilemään. Se saa minut miettimään yksinäisyyttä. Ihminen voi olla yksin yksin tai yksin yksinäinen. Yksin tai yksinäinen voi olla myös toisten ihmisten seurassa. Kyse on siitä miltä sydämessä ja mielessä tuntuu. Minusta tuntuu joskus hyvältä olla ihan yksin, omassa seurassani. Mutta sitten tulee sellainen hetki kuin minulla on itse asiassa juuri nyt.
Yksinäisyys raaputtelee ihoani ja se tekee vähän kipeää. Se pakottaa pysähtymään eri tavalla kuin ne hetket, jolloin vaivun toisenlaisessa tilanteessa pohtimaan maailmanmenoa. Olotilani johdattelee minut kahlaamaan mieleni arkistoon ja selaamaan osin pölyyntyneitä historiankirjoja. Sieltä löytyy niin paljon kaikkea. Jostain syystä tällaisilla hetkiltä käsiini aukeaa niitä tarinoita, joissa olen syystä tai toisesta ollut yksinäinen ja toisaalta myös niitä tarinoita, joissa olotilani on ollut nimenomaan päinvastainen. Siipeni hipaisevat jokaisella askeleella maata. Yhtä asiaa en ymmärrä, miksi tunnen näin? Ottaen huomioon vielä sen tosiasian, että mulla ei ole tällä hetkellä kuukautiset itkettämässä.
Mulla on kaikki hyvin, oikeasti. Elämäni on hyvää, vaikka ei täydellistä. Tosin en sellaista haluaisikaan. Uskon, että tänä päivänä elämässäni on läsnä ne läheiset, ystävät ja rakkaat, jotka ovat helmiä. On minulla ikävä joitakin ihmisiä, jotka ovat olleet vain käymässä elämässäni. Yksinäisyyteni nostaa päätään ehkä myös siksi, että viikko sitten näkemäni Apassionatan esitys sai minut ikävöimään hevosiani. Joka ikistä niistä, mutta eniten rakkainta hevosistani, Herra Hamiltonia. Poikaa, joka lähti onnettomuuden seurauksena liian aikaisin enkelten matkaan. Tämä asunto on minulle sopiva pikkukaksio, mutta juuri nyt kaipaan pienen pientä lintukotoani maalta.
Niitä hetkiä, kun lämmittäessä savustin koko pirtin, kuuntelin kettujen kutsuhuutoja, seurasin haukkoja tai katselin tummansinistä, sumun harsoamaa järven pintaa. Hevosten kavioiden kuminaa, ruohon tuoksua (ei kannabista), pienen makuuhuoneeni tarjoamia makoisia unia. Kaipaan tulen rätinää, itse savustettua lohta, puusaunaa ja hevosten ruokintaa yöpaita päällä. Varsojen syntymistä ja Hamiltonin haudalla istuskelua.
Kaipaan sitä, että lapseni asui vielä kotona, meidän juttutuokioita iltatallilla, hänen unituhinaa ja askeleita yläparvelta. Kaipaan lumikenkäkävelyitä pellolla ja nuorison pyllymäkeä kalliolta alas. Naapurin karaokeiltoja ja maailman parasta jänispataa. Kaveriporukkaa kuistilla istumassa ja lievästi sanottuna railakkaita bileiltoja, jolloin mökki hyppi paikallaan. Heh, tuli mieleen yksi juttu. Kerran sammuin hevoseni selkään. Otin reilun tunnin tirsat. Croksit ja toinen villasukkani olivat tippuneet jalastani ja toiseen jalkaan jäänyt villasukka oli imeskelty märäksi. Uskomatonta on kuitenkin se, etten itse tippunut selästä alas. Se oli riehakas turkkilainen (teema-) ilta.
Himputti, että kaipuu ja ikävä sattuu. Alahuuleni menee ruttuun ja kyyneleet kirvelevät silmiäni.
Jälleen ystäväni pilaavat alakuloisen hetken. Ne rontit kirjoittelevat samaan aikaan facebookin privaatissa mulle ihania asioita. Sydämmeni alkaa taas pamppailla taustalle laittamani Haloo Helsingin tahdissa. Biisi käskee huutamaan ja minä vinkaisen ihan kokeiluksi vähän. Itken ja nauran. Onneksi kukaan ei näe minua nyt. Muuten olisi valkotakkiset oveni takana pitkän ruiskun kanssa odottamassa ja makaisin lettuna ennen kuin biisi loppuu.
Loppakorvat makoilevat vieressäni ja Iinalla on ilmavaivoja. Se haisee kuin raato, mutta katsoo söpösti. Että toinhan minä jotain mukanani maalta, kaksi rakasta, rääkyvää paukkupyllyä. No niin, yksinäisyyden tunne haihtuu kuin varkain pois. Suljen mieleni historian kirjat ja puhaltelen pölyt pois niiden päältä.
Lähden keittämään kupin teetä. Todennäköisesti poltan kieleni ja dramaattinen itku pääsee vaihteeksi sen takia.