Moni minut tunteva ihminen tietää, että mulla on nauru, mielipiteet ja huumorinkukka herkässä, unohtamatta syttymisnopeutta nollasta sataan. Moni luulee, että olen rohkea ja vahva nainen. Lähipiiri kuitenkin tietää, että edellä mainittujen lisäksi minua pahempaa kakkahousua saa tästä maasta etsiä. Mulla menee ihan hyvin niin kauan kun puhutaan diipadaapaa ja saan aktiivisesti määrittää kauanko osallistun keskusteluun. Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että osaisin olla joka hetki korrekti tai puhua edes joka toinen hetki mitään järkevää. Toivottavasti ymmärrät ponttini, niin ymmärrät miksi jouduin aamulla yleiseen hätätilaan. Vastaani osui ykkösluokan tornado enkä ollut varautunut siihen.
Kerronpa tapahtumalle vielä hieman taustatekijöitä. Koska olen aikuisten oikeasti järkyttävän ujo ja arka, olen näppäränä tyttönä keksinyt tiettyihin sosiaalisiin tilanteisiin selviytymis- ja pakanemissuunnitelmat. Kuntosali. Ympäristö on loistava, koska olen siellä näkymätön. Jokaisella on oma treeninsä, joten pääsääntöisesti siellä ei ihmiset kovin pitkään tuijottele toisiaan. Näin naisnäkökulmasta vertaillessani itseäni himpun nuorempiin, huomaan joitakin eroavaisuuksia, jotka takaa kaltaiselleni jänishousulle rauhallisen jumppatuokion. Miten sen sanoisin. Ehkä näin. Siellä on naisia, joilla ehkä (en voi olla varma) ruokavalio koostuu muustakin kuin pikapuurosta, sisuista ja maitosuklaasta. Luulisin myös, että heidän sohvissa ei ole yhtä voimakasta imua kuin omassani.
Puoli yhdeksän aikaan aamulla kirmasin suunnitelmani mukaisesti kuntosalin ovesta sisään. Pukuhuoneessa sulloin jenkkakahvojen somistamat mahamakkarat trikoiden sisälle, kiristin ponnarin ja pompottelin rappusia pitkin alakertaan kuntosalin puolelle. Olin hyvällä tuulella kuin peipponen. Aurinko paistoi ja kanssaurheilijoita oli vain kourallinen. Alkulämmittelyn jälkeen siirryin kasvattamaan ”habaa” ja tekemään muutamia ”vatsiksii”. Kun olin herätellyt myös pyrstöni aamujumpalle, päätin siirtyä jalkatreeniin. Menin sellaiseen laitteeseen, jossa istutaan tuolissa jalat yhdessä ja yritetään avata niitä painoja vastustaen. Sitten viereisessä laitteessa tehdään päinvastoin. Joku hullu oli tehnyt niillä laitteilla 80kg painoilla! Siirsin painoa määrittävän nappulan inhimilliseen kohtaan, 20kg. Jenkkakahvat vinkui kuin pienet porsaat.
Huomasin, että lähistöllä liikkui muskelimies ja arvelin hänen odottelevan pääsyä jalkavempeleeseen. Lopulta hän istahti viereiselle penkille ja siirsi nappulan minun jäljiltäni 25kg:sta (oho! meitsi oli vähän kesyttänyt rautaa) jonnekin lattianrajaan. Sitten hän huokaisi ja kiskoi ylätaljalla sellaisia vetoja, että työhevonen jäisi toiseksi. Järkytyksestä selvittyäni jatkoin koipieni kiduttamista. Sitten se tapahtui. Mies nousi jakkaralta ylös todeten, että ”kiva tatuointi tossa sun käsivarressa, missä sä käyt tikkaa?” Korvieni välissä vallitsi syvä hiljaisuus, joka oli kiusallisen pitkä. Kun rattaat alkoivat taas pikku hiljaa pyöriä, vastasin hänelle ja jopa jatkoin kertomalla, että kuva on vielä kesken ja tarkoitus on jatkaa toiseen käsivarteen sekä toisen jalan vapaana olevaan pohkeeseen. Se oli virhe, koska hän halusi nähdä mikä kuva mulla on jalassa. Morsetin Taivaan Isälle, että nyt perkele pidät mun kädet vakaana. Nostin trikoon reunaa ja paljastin puolet kuvasta. Hän tykkäsi siitäkin.
Tuossa vaiheessa kolistelin jo rohkeuteni äärirajoilla. Hän oli kauttaaltaan tatuoitu ja kuvat olivat hienoja. Mietin, että toivottavasti hän ei halua näyttää kuviaan treenipaidan alta, koska kuolisin siihen paikkaan. Tosin kuviin ja hänen puheeseen oli muutenkin vaikea keskittyä, koska nopean arvion perusteella hänen käsivarsi oli yhtä paksu kuin mun reisi. Kysyin kuin papukaija kerta toisensa jälkeen, että ”mitä?” … ”mitä?”… ”mitä?” … Luonnollisesti hän katsoi minua silmiin puhuessaan. Katsoin takaisin seesteisesti ja varmasti, ihan niin kuin normaalit ihmiset tekevät. Samaan aikaan vaivihkaa vapautin jumppalaitteessa jalkani, koska tuntui kiusalliselta istua v-asennossa hänen edessään. Puristin kynnet kämmeniin ja vannoin mielessäni, että maksaa mitä maksaa, minä hanskaan tilanteen loppuun asti. Sitten se tapahtui. Kertoessaan yhdestä kuvasta hän osoitti sen kohtaa lantioltaan. Lantio on liian lähellä ”sitä yhtä paikkaa” mitä pelkäsin vilkaisevani ja jääväni rysän päältä kiinni. Niinpä tsuumasin linssini tiukasti hänen sormen päähänsä. Se oli yksinkertaisesti minulle liikaa. Yritin hokea mielessäni feng shuita ja laulaa aikuista naista, mutta tilanne oli jo toivoton. Yhtäkkiä huomasin ähkäiseväni HÄNEN puheen päälle, että ”mä lähden kotiin”. Sinkosin penkistä kuin gaselli ja kompuroin portaat ylös pukuhuoneeseen. Siinä ei paljoa heipateltu.
Saunanlauteilla istuessa silmäni olivat edelleen ruokalautasen kokoiset ja hyperventiloin. Heitin kiukaalle vettä ämpärikaupalla ja poltin nahkani miettiessäni pakoreittiä salilta ulos. Pakkohan minun oli tulla sieltä ulos. Kun olin kerrospukenut päälleni kaapillisen vaatteita, nykäisin pipon silmille ja takinkauluksen korkealle. Kävellessäni portaita alas huomasin näkökentässäni, että muskeli katsoi minuun päin. Venytin nenän kengänkärkiin kiinni ja hilputin puolijuoksua ulos.
Ujoudestani johtuen käyttäydyin kuin seinähullu. En mene salille enää ikinä. Myyn jumppakorttini ja muutan toiseen kaupunkiin. Värjään hiukset, leikkaan tukan ja ostan silmälasit. Muutan nimeni, ikäni ja kengännumeroni. Ensiapuna soitin äitille ja kerroin maailmani romahtamisesta. Hän totesi sen, minkä olen tiennyt jo kauan aikaa. Olen toivoton.