Citymamman seikkailut

Olen rakkauslapsi. Äiti kysyi haluanko tietää elämästäni, lapsuudesta lähtien kaiken sieltä asti kun sain alkuni. No hei YÄK! En todellakaan halua kuulla. (äiti tarkoittanee tarinalla muuta kuin konkreettista lähtölaukausta, mutta en ota riskiä). Haluan pitää kiinni mielikuvasta, että sain alkuni silloin kun he hörppivät teetä (istuen sohvan eri laidoilla) ja katselivat telkkarista Pieni talo Preerialla nyyhkysarjaa. Tuo teoria vastaa myös siihen, miksi olen itkupilli.

Joka tapauksessa, itku pitkästä ilosta. Heillä oli varmasti kivaa katsellessaan Pientä taloa Preerialla. Laskuoppieni mukaan he ovat tuijotelleet telkkaria pääsiäspyhinä. Kuitenkin, kun sain alkuni teekupin voimalla, mitä mulle tehtiin? Huijattiin ensi töikseen pimeään yksiöön, ei kavereita, lemmikkejä tai muitakaan virikkeitä. Päätin kostaa. Ravistelin äidin vatsalaukkua kuin tiskirättiä, jonka seurauksena hän vietti 9 kk pää pöntössä.  Olen ollut sporttinen pienestä (nuppineulanpään kokoisesta) pitäen. Kuluvina kuukausina harrastin aika paljon hyötyliikuntaa. Venyttelin paljon, myös äitin mahanahkaa. Pidin huolen kauneudestani suorittamalla säännöllisesti manikyyrin ja pedikyyrin viilaamalla kynteni yksiöni seiniin. Jostain syytä se yökötti äitiä lisää. Treenasin myös itsepuolustuslajeja ja kuten tiedetään, harjoitus tekee mestarin. Ensimmäisten ninjahyppyjeni täsmäiskut sai äidin kylkiluutkin helisemään kuin tuulikellon.

Yksi asia mua ärsytti koko 9 kuukauden retriittini ajan. Se, että porukka hoki mun olevan poika. ”Se on poika, poika. Poika, poika.” Olinko muka niin pojan näköinen? Anteeksi vaan, mutta jäljelle jääneistä munasoluista oli vähän vaikea vääntää kukkamekkoa. Lilluin siellä nudena eli naturel, nakuna. Ja eiväthän ne ympärillä hääränneet tietäväiset tulleet edes käymään kylässä, niin mistä he päättelivät mun olevan poika? No, kyllä nassut venyi kuin kissalla, kun meitsityttö saapui sinisessä potkupuvussa kotiin. Tyttö tuli. Saparopää Santukka.

Kauneudenhoidosta tuli mieleen, että äiti on aina sanonut, että joskus kauneudesta joutuu kärsimään. Koska hän tunsi kipua minun kynsien viilailusta, sain tuntea sen pikkutyttönä päänahassani. Äiti kiskoi aina letit niin tiukalle, että silmät olivat viirussa kuin kiinalaisella. Kun itkuttelin ja kiukkusin, äiti muistutti ”joskus kauneudesta joutuu kärsimään”. Kasvettuani aikuiseksi olen ottanut rennommin kauneudenhoidon ja antanut jäljelle jääneiden hiustupsujen rehottaa villinä ja vapaana. Jos teen letin, se on LÖYSÄ. Toisaalta, jos äiti kiskoisi jälleen letit yhtä kireälle, niin nuorentuisin 10 vuotta. Lähinnä siksi, että naamanahka kiristyisi riittävän paljon hävittääkseen vuosi vuodelta lisääntyneet rypyt ja löpsähtämiset.

Takaisin vuoteen 1972. Joulukuun 22 päivä räväytin napanuoralla seinään kuin ratsupiiskalla ja irtisanoin vuokrasopimukseni. Se kämppä alkoi olla jo kälysen pieni enkä jaksanut enää kuunnella sitä iänkaikkista yökkimistä. Äiti on itsepäinen luonne ja suostui menemään sairaalaan vasta kolmannella yrityksellä. Isällä meni tankillinen bensaa ajaessaan rinkiä sairaalan ympärillä, jotta rouva voisi mennä punnertamaan salin puolelle.

Äiti on myös sosiaalinen. Hän halusi jakaa synnytyksen kaikkien kätilöiden kanssa. Niidenkin, jotka olivat karanneet kahvitauolle. Äiti rinkutti kelloa kuin sos-hätähuutoa: kolme pitkää ja kolme lyhyttä kellon ravistusta. Hoitajat sanoivat, ettei kelloa saa kilisyttää koko ajan, että osastolla on muitakin synnyttäjiä. No ihan kuin se olisi meitä äidin kanssa helpottanut! Meillä oli molemmilla niin tukalat paikat, että hiki napatti otsalla. Halusimme päästä toisistamme eroon. Minun onnekseni hoitajat kertoivat äidille, että lapset ei synny kilikelloa rämpyttämällä vaan ponnistamalla. He lupasivat, että jos hän punkee minua ulos samalla vauhdilla kun soittaa kelloa, niin homma on hanskassa (ja minä synnytyspöydällä) ennen kuin äiti kerkee kissaa sanomaan.  Lopulta mamma räväytti yksiön ovet sepposen selälleen ja pääsin karkuun siitä luolasta. Sinkosin petille kuin formula lähtöruudusta radalle. Vannoin, etten enää ikinä mene sinne takaisin ja äiti oli samaa mieltä. Se oli meidän ensimmäinen yhteinen sopimus.

Olihan se hetki aika mieleenpainuva ja ikimuistoinen. Luojalle kiitos, sain sanoa Hasta la Vista sille epäinhimillisen ahtaalle yksiölle, jossa oli lievästi sanottuna ankeat olosuhteet ja surkeat maisemat. Ei ikkunoita, vain jotain murisevia suolenpätkiä seinän takana. Itkuhan minulta pääsi ja sen jälkeen sitä onkin piisannut matkan varrella. Vesi lentää kaaressa silmistä, ihan sama itkenkö vai nauranko, säikähdänkö vai innostunko. Aina roiskuu. Ja se pienen vauvan tuhina ja itku, miten söpöä ja sydäntä lämmittävää se on. Äiti on kertonut, että mun ääni oli kuin sumutorvella. Jo salissa pääsi multa niin iso parku, että koko käytävä raikui. Sairaalassa äidillä oli levollinen mieli. Huutelin hänelle vauvalasta. Muut penskat oli niin hissukoita, ettei niiden äänet kuuluneet ollenkaan. Äiti kuuli huoneeseensa milloin heräsin vauvalassa ja hän tiesi tismalleen missä kohti käytävää olin tulossa ja kuinka kova nälkä riivasi vatsaani.

Isä pääsi tähän asti helpolla äitin yrjöjen haistelua lukuun ottamatta. Tasoitin tilannetta myöhemmin. Isä on saanut kontata satoja kilometrejä kotimme lattialla (eteisestä olohuoneeseen ja takaisin) ratsu reippaanani, kun olen kantapäilläni hakannut hänen kylkiään saadakseni ratsun ravaamaan reippaammin. Isältä puuttui vain kuolaimet suusta. Sen lisäksi olen tuunannut isää eri tavoin: meikannut, laittanut huulipunaa ja tehnyt hännän vessapaperista.

Olen siis tasapuolisuuden nimissä osoittanut rakkauttani takomalla kumpaakin kantapäillä kylkiin, äitiä sisäpuolelta ja isää ulkopuolelta. Ja siksi, etteivät he koskaan unohtaisi teehetkeään pääsiäisen tienoolla vuonna -72. Mitä tästä kaikesta voi ajatella? Minä tiedän.

Olen kirjaimellisesti vanhempieni Onnenpotku vuosimallia -72.

Mutta mitä he tekivät vuonna -77? Joivat teekupposet juhannuksen kunniaksi. Vuonna -78 toivoin kissanpentua, mutta sainkin pikkusiskon. Siitä se lysti vasta alkoikin. Siskokset kuin ilvekset. Äitin ja isän rakkauden hedelmät.

Sen koommin en ole nähnyt vanhempieni kädessä teekuppia.