Aihe mikä olisi tavattoman ihana ohittaa. Minä itse. Tässä kohdassa voisin mielelläni kertoa, että olen yksinkertaisesti ihana ihminen. Himputti, se ei taida olla koko totuus, mutta toivottavasti ainakin murunen siitä. Tämä on itse asiassa jännä tilanne. Kirjoitanko itsestäni vai en. Blogiani tuskin kovin moni lukee, mutta mitäs jos lukeekin? Minulla on kuitenkin halu kirjoittaa kuka olen. Ja toisaalta, kun aloitin kriisini myötä blogin, lupauduin rehellisyyteen. Yritän pitää siitä kiinni mahdollisimman paljon. Silti turha on kuvitella, että rustaisin tänne koko elämäni tai antaisin kirjoitettujen sanojen riisua itseni alastomaksi. Noup. Siitä ei tule kauppoja, mutta en myöskään aio päästää itseäni helpolla.
Okei, näin meidän kesken…. Olen vähän villikissa. Levoton sielu ja ikuinen romantikko. Rakkaalla lapsella on monta nimeä ja minua on kutsuttu ainakin hompsantuusaksi, Hulda Huolettomaksi, Satu Salamaksi, tempperamenttiseksi pehmotassuksi, kesyttämättömäksi, villiksi, hulluksi, bilehileeksi, sohvaperunaksi ja vallattomaksi tytönhupakoksi. Oletan, että edellä mainitut on sanottu minulle rakastavasti ja hyväntahtoisesti. Olen saanut myös toisenlaisia arvioita itsestäni. Kuulen ne ja mietin niitä, mutta parkkiintuneen nahkani ansiosta enää en anna niiden tikaroida sydäntäni. Tai en ainakaan myönnä tai näytä sitä.
Sielussani lukee rock, rauha ja rakkaus. Halailen puita, rakastan rakkautta, ristin käteni, laulan kuin räksä ja korvavaikkuja irrottava musiikinpauhu saa minut nirvanaan, osaan kaikki suomen (+pari muutakin) kirosanat enkä pelkää käyttää niitä. Itken itseni nestehukkaan, nauran kramppiin asti, menen paniikkiin miettiessäni maailmanmenoa ja pääni sisällä oleva ratas pyörii tyhjää, kun kulmakarvat kohollaan kuuntelen ruotsinkielisiä uutisia (ihan kuin se olisi ainoa hetki). Muistan kuinka lapsena pohdin tiukasti miksi ihmeessä kädessäni oleva kivi oli juuri siinä ja sillä hetkellä. Enhän minä siihen vastausta löytänyt. Olen äärilaitojen kolkuttelija, sisälläni asuu pieni penikka ja olen tekniikan ihmelapsi ja älyn riemunvoitto. Olen ujo ja arka, jos joku näkee minut oikeasti. Olen rämäpäiden kuningatar, kun sille päälle satun.
Vanhemmiten olen vähän kesyyntynyt, vaikka en myönnä sitäkään. Olen aina tykännyt kyseenalaistaa kaiken mahdollisen, koska mielestäni asioihin ei ole yhtä oikeaa vastausta ja yksinkertaisesti elämä on älyttömän mielenkiintoinen juttu. Mun mielestä elämän ei tarvitsisi olla niin vaikeaa kuin se kuitenkin on ja rakkautta voisi olla tuhat kertaa enemmän kuin sitä on. Olen kokeillut ja tulen kokeilemaan rajojani, seikkailumieltä riittää. Olen satuttanut ihmisiä, pääsääntöisesti tahtomattani (joskus on töröttänyt pirunsarvet päässä ja se on tuntunut niiiiiiiin hyvälle). Osaan ärsyttää, olla rasittava ja kettumainen. Olen aiheuttanut monille ihmisille harmaita haituvia itsepäisyydelläni.
Juttuni ovat idästä ja lännestä. Ne menevät monta kertaa kuulijalta yli hilseen. Paitsi läheisiltäni, he tuntevat minut, pilvilinnani, sotatantereeni, pehmeyteni ja kovuuteni, hulluuteni, pelkoni ja rohkeuteni. He eivät varmasti aina tajua kaikkia älynväläyksiäni, mutta he eivät ole koskaan jättäneet minua yksin, kääntäneet selkäänsä tai asettuneet minua vastaan. He ovat puolustaneet, pelastaneet pulasta ja tsempanneet minua, vaikka olisin ollut apina. He seisovat järkkymättä vierelläni ja rakastavat minua. Ja minä heitä. Vain rakkaus poikaani kohtaan ohittaa sen tunteen kuin ferrari ladan moottoritiellä.
Tällainen minä olen. Tai ainakin noita asioita. Hätäinen voisi antaa minulle diagnoosiksi vähintään kahdeksansuuntaisen mielenhäiriön. Mitä jos minä vain satun olemaan tällainen? Syntymälahjaksi kiiluvat silmät saanut, äitin ja isin oma mussukka. Omalle perheelleni Santtu, Santukka.
Jokin aika sitten lupasin itselleni läjän erinäisiä asioita. Kiskon vastahakoiset mörköni ulos kaapista antaakseni niille lähtöpotkun persiille, käyn kirkossa synninpäästössä (tulee monta reissua, että pöytä on puhdas. Ajattelin selvittää, saako ehtoollisjonoon vip-korttia), teen tutkimusmatkan sekä itseeni että tähän palleroon, minkä päällä ihmiskunta hengailee. Sitten isona hommana on putsata mun silmälasit. Ne ovat olleet vaaleanpunaiset ja siniset ja mustat. Nyt ajattelin pestä ne kirkkaaksi, jotta näkisin paremmin sisälleni ja ympärilleni.
Mulla on ollut lapsesta asti hinku hoivata kaikkea mikä liikkuu, sisiliskosta pikkusiskoon. Äiti kertoi, että olin pienenä yöllä unissani taputellut tyynyäni, rauhoittaakseni häkkisängyssään kiljuvaa pikkusiskoani. Vuosien myötä kasvoin isoksi tytöksi ja itsenäistyin, mutta sydämmessäni oleva paijaamisen polte ei ole koskaan hellittänyt. Niinpä elämääni on tupsahtanut tuvan täydeltä paijauksesta pitäviä ihmisiä. Osalla on ollut hyvä sydän ja tahto. Olen paijannut heitä ja he minua. Joillakin elämässäni vierailleilla on ikävä kyllä ollut halu kupata se, minkä minusta on irti saanut.
Hyvien ihmisten parissa olen saanut vakuuttua siitä, että maailma on pullollaan välittämistä ja rakkautta, kun sitä oikeilla askeleilla tallailee. Ja sen olen oppinut, että kahdessa on voimaa enemmän kuin yhdessä ja kolmessa enemmän kuin kahdessa. Luottamuksen määrä on rajaton ja se saa minut painamaan nenän maata kohti, nöyräksi. Ystävyys, sellaiset aidot isolla sydämmellä varustetut ihmiset elämässä eivät ole päivänselvyys. He ovat etuoikeus, jota kaikki eivät saa. Heidän kanssaan olen saanut nauttia vaaleanpunaisten lasien läpi katsotusta kauniista maailmasta. Ja ah, rakkaudesta. Vaan elämässä on muitakin värejä kuin vaaleanpunainen, jonka vuoksi tarvitsen kirkkaat lasit.
Sitten on ne ihmiset, jotka ovat satuttaneet valheillaan, petoksillaan tai teoillaan. Olen miettinyt etten kadu enkä vaihtaisi pois yhtäkään heistä. Olen oppinut paljon ja sitä kautta monessa asiassa pitämään puoleni. Olen oppinut, että heidän kanssa vaaleanpunaiset lasit menevät rikki, siniset lasit tummenevat mustiksi ja mustat tekevät sokeaksi. Tärkein oppi on se, että nuo kaikki tapahtuvat vain, jos annan niin tapahtua. Tästä syystä tarvitsen kirkkaat lasit, jotta opin tietämään kuka ansaitsee tai ei ansaitse toveruuttani, ystävyyttäni tai rakkauttani.
Kun mietin elämäni polkuja, tulen helposti siihen tulokseen, että tähän mennessä olen antanut itsestäni paljon, mutta saanut huomattavasti enemmän itselleni. Olen joskus sanonut, että kaikkein eniten itselleni toivon, että saisin sata vuotta maistella tätä elämää ja kaikilla mausteilla, kiitos. Kirjoittaessani tätä inventaariota itsestäni huomasin juuri yhden asian. Minä haluan uudet rillit, kyllä vain. Mutta teen pienen muutoksen suunnitelmaani. Pesen linssit kirkkaiksi ja asetan ne sateenkaaren värisiin kehyksiin.