Citymamman seikkailut

Olen viime päivinä tassutellut kirjaimellisesti heikolla hapella. Joitakin päiviä sitten tunsin oloni yksinkertaisesti huonoksi. Energia hävisi sormia napsauttamalla. Perjantaina töissä oli jo tosi kökkö olo ja mietin palaverissa, että kuukahdanko nyt vai heti. Iltapäivällä kompastelin omaan itsepäisyyteeni. Olin sopinut meneväni siskon kanssa salille. Työpäivän päättyessä nakkasin päättäväisesti repun selkään. Mietin matkalla, että jopas nyt on veto pois. Päässä suhisi, puuskutin ja tuntui, etten saa hengitettyä. Tein jälleen diagnoosin itselleni. ”Mahdollisesti pientä flunssanpoikasta, todennäköisemmin väsymystä työviikon jäljiltä”. Hoito-ohjeeksi määräsin itselleni reippaan kuntosalikäynnin ja positiivisemman asenteen. Kuntosalin ovista sisään ja morjestus siskolle.

Hän katsoi minua kuin olisi nähnyt aaveen. Itse asiassa tuossa vaiheessa olin kalkkunaakin kalpeampi, mutta en tiennyt sitä itse. Pukuhuoneelle nousevissa portaissa tunsin kuinka syke nousi, minua huimasi jälleen ja tuli kylmä hiki. Sisko toisteli vieressäni, että olen tyhmä kuin ronttonen itsepäisyyteni kanssa. Trikoot jalkaan ja takaisin alakertaan. Juoksumatolle noustessani otin kahvoista kiinni ja huomasin, että syke oli 136. Hetkeä myöhemmin närkästynyt siskoni sulloi minut autoonsa niskapylly-otteella ja uhkaili jälleen sairaalalla. Istuin itikan kokoisena apukuskin paikalla ja suoritin kolmen kilometrin mittaisen terveysopin peruskurssin.

Muutama päivä meni venyessä ja vanuessa paikasta toiseen, kunnes sunnuntaina aivastelin kohtuullisen kunnioitettavan pitkinä sarjoina. Olo muuttui kuumeiseksi, vaikka mittari ilmoitti minun olevan siltä osin luulosairas. Eilen päädyin päivystykseen. Sitten alkoi mielenkiintoinen tapahtumasarja. Kerroin luukulla, että rintaa painaa, ahdistaa ja voimat on pois. Nokka tukossa ja sydämellä omat bileet, mikä ei tunnu hyvältä. Täti katsoo minua, tietokoneen ruutua ja taas minua. ”Kuule, sinä kuulut toiseen terveyskeskukseen, niin me ei voida hoitaa sua. Mutta sielläkin otetaan päivystyksenä, kun sulla on tuollainen asia.”  Seuraava potilas!

Tuijotin hengästyneenä luukun toisella puolella olevaa rouvaa ja iso pyöräni raksutti koko rahan edestä. Mulla vei hetken sisäistää mitä olin kuullut. Eli menen lääkäriin, kun mua puristaa rintaa ja sydän hakkaa omiaan. Sitten mulle kerrotaan, että sori, väärä osoite. Näin iltasanomien lööpin ”Nainen kippasi katolleen terveyskeskuksen lattialle ja se oli siinä”  No eikhän siinä muuta kuin myssy päähän ja menoksi.

Hetkeä myöhemmin marssin toisen terveyskeskuksen ovesta sisään. Minut otettiin heti tarkkailuun. Piuhaa ja puhallustöttöröitä riitti nuoren hoitajatytön kirjatessa kaiken sanomani. Tohtori saapui paikalle ja totesi, että helppo nakki. Mulla oli astmakohtaus ja siksi hengittelin kuin pillillä. Sitten tohtori haastoi minut tietovisaan; onko piiput, mitkä piiput, milloin olen ottanut ja kuinka paljon, olenko töissä, työtön vai opiskelija ja tarviinko saikkulapun. Lepoa, piippua, tarkkailu, ennuste, tarkistus, että menikö mulle ohjeet jakeluosastolle asti. Yritin pysyä tempossa mukana: ”Kyllä, kyllä, ehkä, ei , joo, niin, töissä, ei, joo, varmastikin, heippa”. Tohtori väläyttää hymyn ja kuuluu: Seuraava potilas! Mars pihalle. Isä odotteli autossa ja oven avatessani kysyi; ”sait sä spiiraa?”. ”En… mutta lähdetään kotiin”.

Eilinen meni huokaillessa entiseen malliin. Vaihdoin tasaisin väliajoin rinnanpuristuksen astmapiipun avulla kohonneeseen sykkeeseen. Yön tunteina teki sen verran tiukkaa, että lopulta nukuin aamuyön tunnit puoli-istuvassa asennossa sohvalla ikkunat auki. Aamulla oli raikas tunnelma ja rintakehä oli kosketusarka, yön tunnit tekivät tiukkaa.

Tänään olen puhallellut jo normaalit lukemat ja nokkakin on väläytellyt avoimia ovia suihkeiden avulla. Mietin vaan, että mitäs jos minulla olisi ollut oikutteleva pumppu, joka olisi uhitellut irtisanoutumisella. Olisinko ehtinyt ravata rinkini loppuun saakka ennen enkelten kellojen kilinää. Nyt selvisin epämukavalla ololla ja kipeytyneellä rintalastalla.

Ymmärrän vajavaiset resurssit, joista johtuen kiroan tämän yhteiskunnan nurinpäin kellahtaneet arvot. Täällä tunnutaan kilpailevan kaikesta muusta kuin toisistamme huolehtimisesta. Tuntuu kuin eläisimme Monopolipelissä, jossa jokainen toivoo pääsevänsä Mannerheimintielle hotellibarrikadeja rakentamaan. Se joka ei siinä onnistu, häviää pelin. Rikkaat syö köyhät. Laudalla ei näy yhtään terveyskeskusta, lastentarhaa, psykiatrista sairaalaa, vanhainkotia tai saattohoitopaikkaa. Yhteiskuntamme on annettu Manhattanin hotellinpitäjien käsiin, jotka tarjoilevat meille rahvaille paljon tyhjiä sanoja kauniisti kuorrutettuina. On toki niitä, jotka oikeasti yrittävät parhaansa. Tuntuu vain siltä, että monella päättäjällä on todellisuudentaju kaukana, kun he keskustelevat isojen pöytiensä ääressä asiantuntevina kansantaloudellisesti järkevistä ratkaisuista. Teatteritalo kuulostaa paremmalta kuin psykiatrinen sairaala.

Kansa tarvitsee päättäjiä. Ongelma on mielestäni siinä, että pidemmän aikaa vallan kahvassa olleet päättäjät eivät tarvitse kansalaisia. Kaikille niille arkielämästä irronneille päättäjille toivon vaaratonta, mutta läkähdyttävän puristavaa rintakipua ja suljettuja yksityislääkäreiden ovia. Tuolloin heillä olisi mahdollisuus kokea se hetki, kun on väärässä paikassa ehkä väärään aikaan eikä ole mahdollisuutta kurvata taksilla yksityisen lääkärin oven taakse.

Kun rintaa puristaa, ei kansantalous paljon kiinnosta. Ja vielä yksi asia. Olen kulttuurista nautiskelija ja ehdoton kannattaja, joten sen suhteen kenenkään ei tarvitse keulia aiempaan näkökulmaani perustuen.