Sunnuntai-aamupäivä. Kello näyttää puolta päivää. Tulin jonkun aikaa sitten koirien kanssa vähän normaalia pidemmältä kävelyltä. Ulkona oli hiljaista ja ilma on minulle sopiva. Vastaan tuli ainoastaan muutama sauvakävelijä, yksi ”stuf” koira ja mummeli, joka pysähtyi ihastelemaan tyttöjä. Lenkillä lupasin itselleni, että teen sunnuntaisiivouksen kotona. Kun pääsin sisälle, muutin mieleni ja päätin kirjoittaa tänne. Siivous saa odottaa, koska ei ole hätä. Uusille villakoirille on vielä tilaa. Keitin kupin teetä ja avasin läppärin. Tässä sitä nyt ollaan.
Viikonloppu on ollut hauska. Perjantaina kävin jälleen ilahduttamassa sekä kuntosalin väkeä että kampaajaani. Hänelle juorusin kaiken mieleeni juolahtavan, koska ymmärtääkseni se kuuluu asiaan. Hän laittoi minulle jälleen kiekuroita hiuksiin ja tällä kertaa erityisen napakasti, koska siihen oli erityinen syy. Apassionata. Tepastelin kampaamosta ulos muistuttaen barokkiajalta Rubensin maalaamaa olkihattunaista. Minulta puuttui olkihattu, mutta oli mulla pipo. Ilta meni lähtöä valmistellessa ja petille mönkiessä mietin, että saankohan nukutuksi ollenkaan.
Hyvin nukutti. Lauantai-aamuna ystävä varmisti muutamalla puhelinsoitolla, että olen siirtynyt vaakatasosta pystyasentoon. Lopulta aikaa oli puoli tuntia eli olin ottanut aikataulustani heti löysät pois. Puolesta tunnista käytin 3min pukeutumiseen, 20min koirien aamulenkille, 3min hampaiden harjaamiseen ja 3 sekuntia suuveden purskutteluun. Tehokasta toimintaa oli siis 26min 3sek. Lopun ajan käytin edes takas juoksenteluun. Pihaan kaartoi iso ja uljas, sininen tila-auto. Sen sisällä odotti neljä hilpeää reissulaista ja niin alkoi minun matkani kohti Helsinkiä ja Apassionataa.
Muutama matkalainen poimittiin lähitienoolta ja puoli tuntia myöhemmin sininen vauhtihirmu kyyditti yhdeksää ystävystä Cheekin Sokka irti- biisin tahdissa. Naurua ja laulua riitti. Bonuksena tuli opiskeltua kyseisen biisin sanat ulkoa. Tiedäthän, kertaus on opintojen äiti… Mikä on sellainen reissu, jossa ei olisi minkäänlaista muuttuvaa tekijää? Se olisi tylsä reissu. Koska itse olimme mielikuvituksettomia, meitä auttoi navigaattori. Tuo kaikkien karavaanareiden kaveri. Ensin se kieltäytyi näyttäytymästä satelliitille ja kun se vihdoin sai voitettua ujoutensa ja kenttä löytyi, oli jo ”vähän” hoppu, että ehditään ajoissa perille. Urheasti kasasimme hermojen riekaleet, sanoimme yhdessä ”feng shui” ja käänsimme nokan kohti Areenaa. Tai niin me luulimme. Rakkine viisaasteli kustannuksellamme; ”aja 150m ja käänny oikealle….(Hähää! Sun piti oikeasti kääntyä vasemmalle.) Laskee uudelleen…” Vitsikkäästä navigaattorista huolimatta ehdimme perille ennen kuin ensimmäinen hirnujainen kirmasi estraadille.
Apassionatan esitys oli tänä vuonna ”Ystävinä ikuisesti”. Se kertoi tytöstä, joka sai lahjaksi päiväkirjan, johon hän kirjoitti elämänpolkunsa pienestä tytöstä nuoreksi aikuiseksi naiseksi. Hänen leikeistä, opiskelusta, kotoa muuttamisesta ja aikuisena pysähtymisestä, että mitä hän haluaa elämältään. Tyttö oli syntynyt hevostilalle, jossa hänen isänsä koulutti hevosia. Tyttö sai päiväkirjan lisäksi lahjaksi hevosen. Opiskelujen jälkeen tyttö mietti mitä kaikkia seikkailuja elämä hänelle tuo ”suuressa kaupungissa”, kunnes hän huomasi ikävöivänsä hevosia, kotia ja isää kouluttamassa hevosia. Hän kuunteli sydäntään ja niin alkoi paluumatka takaisin kotiin, hevosten luokse. Kotiin saavuttuaan hän näki isänsä ja hevosen, jonka hän oli kauan sitten saanut. Hevosen, joka kuluneista vuosista huolimatta ei ollut koskaan unohtanut ystäväänsä.
Esityksen toteutti kertoja, hevoset omien ihmistensä kanssa yhdessä sekä tanssijat, unohtamatta rekvisiittaa. Retkikuntamme riehakas matkavauhti vaihtui niiskutuksiin, kyyneliin, nauruun, pyöreisiin silmiin ja kylmiin väreisiin. Kotimatkalle lähdettiin tuliaisnyssäkät kainalossa ja popcornitörpöt kädessä keikkuen. Tulomatka meni vauhdikkaasti bailabailan merkeissä. Yllättävän paljon meni aikaa sen selvittelyyn, että miten se sokka oikein irtoaa ja kuka on syypää kenenkin hymyyn.. Meno oli villiä! Jostain kummallisesta syystä päädyin ilahduttamaan kanssamatkustajia osallistumalla yhteislauluun. Sitä kesti kaiken kaikkiaan noin 600km. Siitä 500km harjoiteltiin Cheekin tuotantoa. Luulen, että tällä hetkellä on yhdeksän ihmistä, jotka osaa ne biisit paremmin kuin Cheek itse.
Tänä aamuna on kankkunen, kunnon krapula. Eilinen oli aika hurlumhei ja se tuntuu tänä aamuna joka solussa, yhtäkään unohtamatta. Kotiin hoipuin vasta yhdeksän aikaan illalla ja kiitosten ja kumarrusten saattelemana kiitin avuliasta läheistäni tyttöjen kaitsemisesta. Järjettömän sokerihumalan lisäksi valvoin iltakymmeneen ja viime yönä istuin oikeudessa. Valkoisilla tekokiharoilla varustettu tuomari tuijotti minua vihaisena ison korokkeen päällä olevan tammipöydän takaa. Hän löi puunuijalla pöytään ja jyrisi: ”Olet epäiltynä teinivaatteisiin pukeutumisesta ja lisäksi olet kieltäytynyt olemasta nelikymppinen!” Vieressäni istunut nainen tsemppasi minua, ettei mun tarvii hävetä mitään. Ja voi kiesus miten mua hävetti ja tutisten odotin tuomiota, että joudunko vankilaan. Onko ihme, jos tänä aamuna ohimoita kolottaa?
Herättyäni makasin koirien kanssa äksänä sängyn pohjalla ja diagnosoin itselleni akuutin keskivaikean masennustilan. Lääkkeeksi määräsin maitosuklaapalleroita ja kaksi kirpeää pääkalloa. Todellisuus väänteli rautakangesta totuuden eteeni kirjain kerrallaan ” O L E T N E L I K Y M P P I N E N ! ”. Tuon sieluani grillaavan totuuden lisäksi elämääni kuuluu nyt sokerikännistä hankittu krapula, oikeuden tuomio keski-iästä sekä nurkassa vaaniva imuri.
Hyvät naiset ja herrat.
Mulla on alkanut neljänkympin kriisi.