Kävin tänään URHEILEMASSA. Menin kuntosalille pyöräilemään niillä lattiaan liimatuilla pyörillä. Pukuhuoneessa tein normaalit alkuvalmistelut ja sulloin itseni jumppapöksyjen sisälle. Sitten huomasin, että paidan alareunan resorista juoksee lanka. Se oli ehtinyt juosta jo noin puoli metriä, joten tarkistin, että paita yltää edes napaan asti. Pyörittelin langasta mytyn, kostutin syljellä ja painelin puseroon kiinni. Viritelmäni kesti jumppasalin ovelle, josta lanka lepattaen valitsin komeimman fillarin mitä löytyi. Tein siihen vähän säätöjä ja sain molemmin puolin seuraa itselleni.
Toiselle puolelleni tuli tyttö, joka oli aika rehevä. Häntä itseään tuntui vähän nolottavan, kun hän kertoi lihoneensa paljon ja kunto on huono. Minusta hän ei ollut niin pullea kuin kuvitteli olevansa ja hän oli kaunis. Nauroin ja kerroin, että rapakunnon suhteen hän saa vertaistukea minulta. Toiselle puolelle tuli pirteä ponnaripäinen nuori nainen. Hän asetti juomapullon telineeseen ja laittoi kasvopyyhkeensä valmiiksi vastaanottamaan tulevan tunnin hikipisaroita. Kun hän hyppäsi ratsunsa selkään, tein mielenkiintoisen havainnon. Hänen vatsansa oli hyvin sievästi potkupallon mallinen ja kysyin milloin hänen vauva syntyy. Hän vastasi raskaana olevan naisen tavoin hehkuen, että esikoisen laskettu aika on viikon päästä. Viikon! Meinasin tippua oman filetsuni selästä.
Vaan sitten minulla välähti ja tajusin olevani ykkösluokassa urheilemassa. Toisella puolellani on rapakuntoinen kanssasisar ja toisella puolella viimeisillä raskaana oleva nainen. Ou jea! Ohjaaja hyppää edessä sorvin ääreen ja salillinen fillareita pyörähtää rullaamaan. Musiikki on hyvää ja tähtitaivas lisää tunnelmaa. Olin hurmoksessa, oli alkanut ehkä maailman paras tunti ikinä!
Oli mennyt kymmenen minuuttia. Hiki roiskui otsaltani, kainaloista ja niskasta ympärilleni. Poljin pyörällä kuin henkihieverissä ja siinä g-voimien vastuksessa sain käännettyä päätä naapuriin päin. Ja mitä näen. ”Rapakuntoinen” vieruskaveri vispaa fillarilla kahta sataa hymy huulillaan. Mun syke oli 200. Hän vääntää vastusta lisää eli volyymit kaakkoon. Minun kaakko oli vastakkaisessa suunnassa ja veivasin nappulaa takaperin niin nopeaa kuin ranteeni kykeni vispaamaan. Sitten tajusin kääntää päätä ja turvautua naapurin mammaan. No se mamma rauhoitti mun oloa todella paljon. Hän vispasi pyörällään niin lujaa, että en saanut hänen jalkojensa liikkeestä enää selvää. Vatsa heilui rytmissä ja mammalla oli hullun kiilto silmissä. Se aikoi voittaa tän kisan.
Tunsin päänahassani kihelmöintiä pirunsarvien puskiessa pintaan. Katsotaan mistä se kana pissii. Väänsin vastusta. Ponnistin pyrstöni ylös satulasta ja siitä se lähti. Vetäisin trikoiden nauhaa tiukemmalle ja otin maantiekiitäjäasennon. Alkoi armoton vispaaminen seuraavan puolen tunnin ajan. Reidet ja pakarat mylvivät kuin sumutorvi ja kipinät lentelivät polkimista. Loppusuoralla, viimeisen mäen kohdalla tunsin kuinka ohitin kierot kilpakumppanini, jotka hämäsivät minua alussa. Lisäsin vastusta.. Sitten pyörä meni rikki. Luulisin, että sen polkimet jäi jumiin tai jotain. Suurella vaivalla sain ähkittyä sen riivatun pyörän mielikuvitusmäen päälle. Puuskutin kuin sonni ja imaisin juomapullon puolilleen. Sitten annoin alamäen kutsua, pyörä korjaantui itsestään ja sykkeen tasaantuessa asettelin kasvoilleni voittajakatseen valmiiksi.
Taputukset hyvälle ohjaajalle ja tunnille. Porukka pyyhki pyörät seuraavia kuntoilijoita odottamaan. Hämmästyin nähdessäni, ettei mamma ollut vielä poksahtanut sellaisen reuhkaamisen jäljiltä. Sitten hän, kylmä nainen, satutti minua. Hän sanoi: ”olipas kiva polkea, lähdetsä vielä poweriin?” ja bling, räpsäytys ripsillä. Tuijotin häntä hiljaa, alaleukani valuessa samalla kohti napaa. Lopulta sain vinkaistua aku ankka äänellä ”emmä ehi”. Mamma katosi iloisesti tepsutellen nurkan taakse. No, käännyin toisen naapurin puoleen ja kysyin: ”meetsä poweriin?” ja bling, räpsäytin lyhyitä ”ripsiäni”. ”Emmä enää”. Tunsin helpotuksen tunteen lämmittävän koko kehoani ja avauduin hänelle luottamuksella: ”emmäkään, oon ihan kuollu ton tunnin jälkeen.” Sitten vaihdettiin hymyt. Otin märän riepuni ja juomapullon. Saunanlauteilla odotin uutta ystävääni, jonka kanssa suunnittelin kepeää keskustelua liikunnasta. Hän ei ehtinyt saunaan. Puin päälle ja astuin ulos pukuhuoneesta portaiden yläpäähän. Ja mitä näen? Se rapakuntoinen huijari painaa kuin kone kuntosalin puolella ja pumppasi vatsalihaksia nopeammin kuin minä hengitän.
Tunsin kuinka itsetuntoni valui portaita pitkin alas mätkähtäen kuntosalin lattiaan. Taistelun hävinneenä otin tappioni vastaan nöyrästi. Vetäisin henkeä ja astelin portaat alas, hitaasti ja ylväästi. Sitten tapahtui taas jotain. Kun näin sen valepukin kasvot siinä vekottimen luona, päätin valehdella hänelle takaisin. Huikkasin hänelle äänettömästi, että ”en pystynyt jatkaa, ku sisko oottaa” ja osoittelin sormellani kahvion suuntaan.
Mun heikkoutena on nuo mutakakut. Tänään oli kolmas jumppapäivä peräkkäin ja täytyy sanoa, että överiksi meni tällä kertaa, koska nyt ei ole hyvä olla. Lihakset paukahti niin jumiin, että särkyläikkeillä mennään ja toivotin samalla tutun päänsäryn tervetulleeksi. No, nyt on opetus saatu tästä maratonista. Tulevaisuudessa otan varmasti lunkimmin. 🙂
Niii-in tuttua. Mulla on onneksi saman kuntoinen ja kokoinen urheilukaveri. Ei voi oiken kieltäytyä kun on sovittu lähtee johonkin. Liikkumisesta huolimatta kehon koko ei vaan pienene. Tietysti syynä voi olla ne kahvin kanssa otetut energia tankkaukset.