Kävin katsomassa nuorenparin kanssa Maman. Plaah. Se oli melkein tylsä vaikka siinä oli pari hyvää kohtaa. Mun silmät kiiluu paremmin kuin elokuvan käsikirjoittajalla. Pystyisin heittämällä kirjoittamaan karmeamman tarinan. Sellaisen, että katsojalla olisi tenalle käyttöä. En ole varma onko tämä ylpeilynaihe. Mutta pitäisiköhän mun alkaa kirjoittamaan oikeasti pelottavia elokuvia? Poika on äitiinsä tullut. Hänestäkin kirkuminen oli kuulostanut tuutulaululta. Lisäksi olen tarpeen vaatiessa huomattavasti pelottavamman näköinen kuin elokuvassa liihoitteleva kulahtanut kummitus.
Eilen illalla yksi ystävä tuli piipahtamaan. Teimme tehokkaan inventaarion viime aikojen tapahtumista. Tuon jälkeen väsäsimme selkokielisen ohjekirjan yleisimpiä ihmissuhdeongelmia varten. Kirjan nimeksi tulee Naiset vastaan miehet. Tarkastelimme asioita muutamasta näkökulmasta ja näppärinä tyttöinä löysimme useita luovia ratkaisumalleja ihmissuhdeviidakossa kompasteleville. Raskas työ vaatii raskaat huvit, joten päätimme käydä parilla (toinen ryysti limsaa, toinen jotain muuta. Arvaa kumpi olin) paikallisessa pubissa. Kaikki meni hyvin, kunnes saavuimme sykkeen äärelle.
Meidän piti löytää Beksulle (bemarille) parkki, koska baareissa ei ole autokaistaa käytössä. Kaikki paikat olivat tungettu turvoksiin. Ehdotin muutamaa vakioparkkia mitä yleensä käytämme toisten kavereiden kanssa. Ne ovat sakkopaikkoja, mutta se ei pelaa, joka pelkää. Ehdotukseni koki täystaklauksen. Järjenkäyttö (jotain syötävää?) on kuulemma sallittua. Tästä seuranneena ajoimme kilpaa kelloa vastaan. Olimme kananlihalla kuin Pirkka broilerit, kun jännitimme että ehdimmekö tarrata tuoppiin kiinni ennen pilkkua.
Yht’ äkkiä kaveri jarrutti renkaat vinkuen. Vieressä oli vapaa ruutu ja siinä oli yllättävän väljää kaikkialla vallitsevan tilanahtauden keskellä. Pakki päälle ja oikeaoppinen taskuperuutus. Nousimme autosta ja edessämme oli kyltti. Siinä oli linja-auton kuva, jossa luki ”pikavuoro”. Vaikka bemari on pieni suuri auto, linkkiparkki oli hieman liioittelua. Lopulta paikka löytyi ja otimme reippaan ravin paikalliseen kuppilaan.
Siellä soi Haloo Helsinki (ehdottomasti paras bändi, saa minut hypnoosiin) ja ripsiä räpsytellen tepastelin kuin riikinkukko itsevarmasti tiskille. Ystäväni ilmoitti henkilökohtaisen tavoitteensa illanvietolle. Kevyt kenttäkänni raa’alla limsalla. Ujopupu pomppasi pöksyihini ja taas mua vietiin. Pullo käteen ja seuraavassa hetkessä katse pulloon liimautuneena kipitin baarin perälle. Kengänkärkeni kopisivat kuin olisin ollut balettitossuilla varvastamassa. Muutama tunti vierähti nopeasti. Toivotimme taloni edessä hyvää yötä, kauniita unia ja oman kullan (kukkuu) kuvia.
Aiemman suunnitelman mukaisesti menin tänään jäälle kävelemään. Lähtiessä pukeuduin niin ettei varmasti palellut. Olen sisäistänyt kerrospukeutumisen hyvin. Osasin myös jälleen kerran kuoriutua lenkin aikana kuin perhonen kotilosta. Takki levällään ja pipo päähän liimautuneena könysin upottavaa hankea pitkin kohti venesatamaa. Selviydyttyäni rantaan mietin, että saapa nähdä tuleeko väriä pintaan kevätauringon grillatessa minua. Kuitenkin tajusin, että olin vuorautunut vaatekaappini riepukasan alle siinä määrin hyvin, että aurinko tuskin kykenee porautumaan neljän vaatekerran läpi. Silmieni suojana oli jalkapallokentän kokoiset aurinkolasit, jotka itse asiassa peittivät koko naaman leukaa lukuun ottamatta. Kun kuuntelee napeista musiikkia, saattaa joskus unohtua, että ympärillä ei ole samanlainen meteli. Hoksasin tilanteen, kun puhuin koirille lenkillä sen verran kovalla äänellä, että kauempana edessäni kävellyt pariskunta kääntyi katsomaan mua. Nakkasin vienon hymyn kasvoilleni, punastuin vyötäröön asti ja helotin kuin paloauto. Vain sireeni puuttui.
Kotona söin lohdutukseksi suklaata. Sain eiliseltä ystävältä kaksi suklaamunaa, joten sain kaksi lelua. Toinen oli kynän päähän laitettava nalle. Toinen oli jojo, jonka rikoin ennen ensimmäistä nykäisyä, koska en hahmottanut mikä se on. Vedin koko narun siitä pihalle ennen kuin tajusin aiheuttamani tuhon. Made in China ei kestänyt käsittelyäni.
Muniin liityen tuli mieleen erään pääsiäisen herkutteluhetki, josta oli munat kaukana. Laitoin ruuaksi uunissa haudutettua karitsanpaistia punaviinikastikkeessa, keitetyt perunat ja kasvikset. En muista mitä oli jälkiruokana. Ehkä joku mämmikuppi.
Jostain syystä olen onneton kokkaamaan reseptien avulla. Kerään niistä aineosat, mutta muutoin sävellän lopputuloksen itse. Kuten sinä pääsiäisenäkin. En ollut ollut aiemmin karitsojen kanssa tekemisissä muutoin kuin lampolassa rapsuttelemassa. Punaviinikastikkeeseen olin perehtynyt juomalla punaviiniä. Perunat ja kasvikset olivat aterian ainoat varmat nakit. Mua on usein kehuttu hyväksi ruuanlaittajaksi ja onhan mulla ravintola-alan koulutus, joten soppakauha pysyy jotenkin kädessä. Tuolla kertaa sitä ei olisi uskonut Kiinan keisarikaan.
Kävin ostamassa karitsapaistin, pari pulloa (yksi kastikkeeseen, yksi kokille) punaviiniä ja kaikki muut tykötarpeet. Ilmoitin muille, että he voivat keskittyä seurusteluun ja rentoutua sillä aikaa, kun minä loihdin meille aterian. Kerroin, että aion tarjoilla sen jokaiselle annoksena kuin ravintolassa konsanaan. Pyysin karitsalta anteeksi ja lykkäsin sen uuniin. Katoin pöydän ja laitoin potut kiehumaan. Sitten aloin valmistamaan punaviinikastiketta. En enää muista kastikkeen teosta muuta kuin sen, että lykkäsin siihen liemeksi koko pullon. Siitä tuli niin pahaa, että yökkäsin, kun maistoin sitä ensimmäisen kerran. Hädissäni tyhjensin kattilaan maustekaapin ja kaiken mitä tavoitin jääkaapista. Kastike vei kaiken huomioni, mutta älysin jossain vaiheessa laittaa myös kasvikset kiehumaan. Aika kulki kiitolaukkaa ja munakello ilmoitti, että oli aika pelastaa karitsa uunista. Avasin luukun ja mietin mihin hemmettiin paisti oli hävinnyt. Karitsaressukka oli kutistunut 38 kengänpohjan kokoiseksi lätkäksi uunin perälle. Mietin, että jatkanko taistelua vain tilaanko pitsat koko porukalle. Valitsin taistelun.
Syömään! Nälkäisiä juhlijoita odotti lautasella haaleassa sameassa (100%)punaviinikastikkeessa lilluva kuminen peruna, vetiset ja veltot ylikypsyneet kasvikset sekä pieni ja sitkeä villanmakuinen karitsapala. Ruokailu aloitettiin anteeksipyyntöjen ja hiljaisuuden vallitessa, kunnes päästin urheat ja kunnioitettavan kohteliaat ruokailijat piinasta toteamalla ”ei helvetti tätä voi syödä”.
Joka vuosi näiden pyhien aikaan tuo hetki palaa mieleeni. Yhteinen kulinaristinen via dolorosamme, jonka pirtinpöydän ääressä aikanaan vaelsimme. Jos joku mainitseekaan sanan pääsiäisateria, karitsapaisti tai lammaspata, painan sormi tutisten puhelimeni ykkösnäppäintä. Pikavalinta yhdistää minut paikalliseen pizzeriaan, jonka fantasialettu triplajuustolla pelastaa minut uudelta via dolorosalta.